Leffavinkit

Leffavinkkarin esittely

Mari Lindqvist (1969) on nuorena Paimiossa koulunsa käynyt ja jälleen vuonna 2010 Paimioon perheensä kanssa takaisin muuttanut kirjailija ja käsikirjoittaja. Hänen Virta-esikoisromaaninsa julkaistiin vuonna 2020 ja toinen kirja, psykologinen rikosromaani Hiilellä piirretty talo ilmestyi syksyllä 2023. Lindqvist on valmistunut ohjaajaksi ja käsikirjoittajaksi Lahden Muotoiluinstituutista ja tehnyt dokumentteja ja fiktiota tv:lle sekä videoita esittely- ja opetuskäyttöön. Lisäksi hän on toiminut vuosia käsikirjoituksen opettajana video- ja dokumenttikursseilla. Mari Lindqvist kirjoittaa arvosteluja ensi-iltaelokuvista Unikankare-nettilehteen ja Paimion kirjastolle elokuvavinkkejä lainattavasta dvd-kokoelmasta.

Mari arvostaa elokuvissa kokonaisia, kiinnostavia, epätäydellisiä ja mielellään kehittyviä henkilöhahmoja ja sitä, että fiktiivisestäkin elokuvasta löytyy ripaus dokumenttia. Myös sisältöä tukeva oma audiovisuaalinen tyyli tekee häneen vaikutuksen.

Leffavinkkarimme Mari Lindqvistin vinkeille saadaan lisää näkyvyyttä, kun Vaski-verkkokirjaston
( vaski.fi ) Poimintoja kokoelmasta -vinkkikaruselliin on lisätty uusi Kuukauden leffavinkki -osuus. Käy tutustumassa myös Vaskin leffavinkkeihin!

Henry Hathaway: NIAGARA

Ohjaaja Henry Hathaway osui vuonna 1953 kultasuoneen noir-trillerillään Niagara. Elokuva teki samalla myös sen yhdestä pääosanesittäjästään, 26-vuotiaasta Marilyn Monroesta lopullisesti tähden. Draama hotellissa -elokuvassa Marilyn oli vuotta aiemmin päässyt näyttämään monipuolisia näyttelijänkykyjään ja Niagarassa hän jatkoi vahvaa osaamistaan. Jatkossa hän päätyi tuotantokoneiston toivomuksesta esittämään yksinkertaisia blondeja komedioissa, eikä vastaavanlaista ristiriitaista, juonittelevaa roolia enää suotu. Luonnosta ja ympäristöstä symboliikkaa ammentava Niagara kylpee Technicolor-väreissä ja kaiken keskellä säihkyy vaarallista seksuaalisuutta uhkuva Marilyn.

Niagaran putouksen vieressä sijaitsevalle lomamökkialueelle saapuu pariskunta Polly ja Ray Cutler (Jean Peters ja Max Showalter), jotka viettävät viivästynyttä häämatkaansa. Naapurimökkiin on asettautunut George ja Rose Loomis (Joseph Cotten ja Marilyn Monroe) joiden välit näyttävät olevan huomattavan kireät. Tarkkaavainen Polly huomaa miestään jatkuvasti provosoivalla Rosella olevan rakastajan, jota nainen tapailee putouksilla. Kun mustasukkainen ja sotatraumasta kärsivä George yhtäkkiä katoaa, Polly ja Ray epäilevät, että Rosella ja tämän rakastajalla on jotain tekemistä asian kanssa.

Vaikka Niagara olikin Marilyn Monroelle läpimurto, Hathaway ei täysin onnistunut elokuvan jännitteen pitämisessä. Juoni on osittain ennalta-arvattava, etenkin nykykatsojan silmiin. Toisaalta elokuvan sukupuoliroolit ja moraalikäsitykset ovat kiinnostavan epäperinteiset, kun ottaa huomioon elokuvan valmistumisvuoden. Ehkäpä upeissa sateenkaaren väreissä hehkuvasta elokuvasta pitää nauttia nimensä mukaisesti luonnonvoimana, Marilyn Monroen ja Niagaran putousten ylistyslauluna ja intohimosta kertovana taideteoksena.

Mari Lindqvist

Osgood Perkins: LONGLEGS

Yhdysvaltalaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Osgood Perkinsin (The Blackcoat’s Daughter, The Monkey) vuonna 2024 ensi-iltaan tullut Longlegs on ahdistavatunnelmainen kauhuelokuva. Elokuvan pääosissa ovat It Followsista tuttu Maika Monroe, Blair Underwood, Alicia Witt ja tunnistamattomaksi maskeerattu Nicolas Cage. Elokuvasta tuli Yhdysvalloissa ensi-iltavuonnaan yllätyshitti ja vuoden eniten tuottanut independent-elokuva.

1990-luvun Oregonissa FBI-agentti Lee Harker (Maika Monroe) tutkii useiden perheiden samankaltaisia kuolemia. Niissä tekijä vaikuttaa aluksi olevan perheen isä, joka on lopuksi surmannut myös itsensä. Jokaiselta rikospaikalta löytyy kuitenkin kirje samalta henkilöltä, Longlegsiltä. Eleettömällä ja sosiaalisesti kömpelöllä Harkerilla on selvännäkijän kykyjä ja hänelle alkaa hahmottua myös viestien salakieli. Vaikuttaa pahasti siltä, että sarjamurhaaja Longlegs on aloittamassa uuden murhaputken.

Vangitsevan tunnelman takaavat eritoten kuvaaja Andres Arochin kiinnostavat ratkaisut. Longlegs on kuvattu laajakulmaobjektiivilla, mikä luo vainoharhaisen tunteen siitä, että kuvan hämärässä kulmassa tai avonaisessa oviaukossa vaanii aina jokin tuntematon ja yllättävä. Epämääräisiä hahmoja voi katsoja oikeastikin pimeydestä löytää, kun katsoo sillä silmällä. 1990-luvun estetiikka on ränsistynyttä, huonosti valaistua ja tunkkaista. Lähikuvia on vähän, ja Maika Monroen upeasti näyttelemä Harker tuntuu väistävän sekä elokuvan muiden henkilöiden että kameran katsetta. Murhakohtaukset on kuvattu neliömäisellä 1.33 kuvasuhteella. Siitä tulee vaikutelma, kuin joku ottaisi kuvia murhista aikakauteen sopivalla Polaroid-kameralla.

Nicolas Cagen esittämän sarjamurhaajan olemuksesta sekä Harperin ja Longlegsin välisestä jännitteestä tulee mieleen Jonathan Demmen Uhrilampaat (1991), mikä lienee tarkoituksellista. Tässä piilee myös elokuvan hienoinen heikkous. Cage on elokuvan alusta asti niin sarjamurhaajan näköinen, että se tuntuu jo kiusalliselta. Mistä olemme oppineet, että meikkaava, omituisen näköinen ja kuuloinen, naisten vaatteisiin pukeutuva Lou Reed-fani on väistämättä sekopäinen tappaja?

Äänimaailman elokuvaan on tehnyt ohjaajan veli Elvis Perkins salanimellä Zilgi. Veljesten isä on tietysti Alfred Hitchcockin Psyko-klassikosta (Psycho – 1960) tuttu Norman Bates eli Anthony Perkins. Siinäpä suvun kauhupainolastia kerrakseen. Longlegs ei ehkä ole Osgood Perkinsin paras ja kauhistuttavin elokuva, mutta tyylikästä ja taiteellisesti kokeilevaa indie-kauhua yhtä kaikki. Siksi sen epärealistiset ja kliseisetkin yksityiskohdat on kauhuelokuvan ystävän helppo sivuuttaa olankohautuksella.  Kauhun ei kuulukaan olla todellista, vaan nautittavaa viihdettä ja peloista syntyvää aivojumppaa.

Mari Lindqvist

Robert Zemeckis: KUOLEMA PUKEE HÄNTÄ

Robert Zemeckisin ohjaama Kuolema pukee häntä (Death Becomes Her) on vuonna 1992 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen musta komedia. Pääosissa ovat 90-luvun suuret tähdet Goldie Hawn, Meryl Streep ja Bruce Willis. Elokuva tunnetaan erityisesti erikoistehosteistaan, joista se voitti Oscar-palkinnon. Hupsussa komediassa on kuitenkin muitakin arvoja. Jo vuonna 1992 osattiin tehdä pilkkaa ikuisen nuoruuden tavoittelusta ja nuorekkaan ulkonäön mahdista. Näinä aikoina, kun kauneuskirurgiset toimenpiteet yleistyvät yhä nuoremmilla ja ilmeetön, elämän jälkiä vailla oleva ulkonäkö on tavoiteltu, elokuva on jopa vielä ajankohtaisempi. Pitkä ikä on pyrkimyksenä, vaikka kuka oikeasti edes haluaisi elää ikuisesti? Näitä teemoja Zemeckis käsittelee sen verran herkullisen huumorin keinoin, että nykykatsojan silmiin hieman jo kököiksi muuttuneet erikoistehosteet vain lisäävät sympaattista vaikutelmaa.

Säteilevä musikaalitähti Madeline Ashton (Meryl Streep) ja harmaa lukutoukka Helen Sharp (Goldie Hawn) ovat nuoruudenystäviä, jotka nykyään vihaavat toisiaan. Kauneuskirurgi Ernest Menville (Bruce Willis) on mies heidän välillään. Hänen piti alkujaan viedä Helen vihille, mutta viime hetkellä Madeline onnistui viettelemään miehen, kuten kävi usein jo naisten nuoruudessa.  Helen romahtaa, mutta vuosien kuluessa kokoaa itsensä, tekee muodonmuutoksen  ja kirjoittaa menestyskirjan kauneuden saloista. Madeline on tällä välin menettänyt nuoruuden hehkunsa ja Ernest alkoholisoitunut onnettomassa avioliitossaan. Helen haluaa saada Ernestin takaisin ja ottaa tämän rikoskumppanikseen suunnitelmanaan murhata Madeline.  Madeline onnistuu löytämään apua vanhentuneeseen ulkonäköönsä ja saa salaperäiseltä naiselta, Lisleltä (Isabella Rosselini)  eliksiiriä, joka takaa ikuisen kauneuden ja nuoruuden. Tämän lisäksi hänestä tulee kuolematon, mikä hankaloittaa ratkaisevasti Helenin ja Ernestin murha-aikeita.

Vaikka alussa elokuvan miestä, Ernestiä viedään kuin pässiä narussa, kun Madeline ja Helen lyöttäytyvätkin yhteen, katsojalta sympaatiapisteitä heruu miehelle koko ajan lisää. Demi Mooren tähdittämä, loistava  The Substance (2024) , pikimusta komedia sekin, on selvästi saanut inspiraatiota elokuvasta. Myös  Kuka viritti ansan, Roger Rabbit?- ja Forrest Gump- elokuvat ohjannut Zemeckis on tässä komediassa ehkä jopa syvällisimmillään. Kuolema pukee häntä (1992 )-komedia  on todellakin ikinuori ja kestänyt aikaa, niin ironista kuin se onkin.

Mari Lindqvist

Andreas Dresen: FROM HILDE, WITH LOVE

From Hilde, With Love ( In Liebe, Eure Hilde, 2024 ) on saksalainen elämäkerrallinen elokuva Hilde Coppista, naisesta, joka kuului miehensä Hans Coppin kanssa saksalaiseen natsismia vastustavaan vastarintaryhmään. Andreas Dresenin ohjaamassa draamaelokuvassa pääosia näyttelevät Liv Lisa Fries ja Johannes Hegemann. Ohjaaja Dresen kasvoi Saksan demokraattisessa tasavallassa, jossa Coppeja ihailtiin työväenluokan kommunistisankareina. Hän halusi kuitenkin tehdä elokuvastaan inhimillisen tarinan tavallisista ihmisistä, joita natsihallinto pakotti vastarintaan. Laila Stielerin käsikirjoitus jakaa tarinan kahteen osaan. Välillä seurataan raskaana olevan Hilde Coppin järkyttävää matkaa kuulusteluista ja vankilasynnytyksestä kuolemantuomioon asti. Toinen, lomittain kulkeva tarina kertoo takaumina Hilden työstä Berliinin vastarintaliikkeessä ja kauniin, kielletyn ja hyvin intensiivisen rakkaussuhteen etenemisestä Hans Coppin kanssa. Erityisesti Liv Lisa Friesin taidokas ja herkkä näyttelijätyö tekee vaikutuksen elokuvan alkuminuuteilta asti.

Vuonna 1942 Berliinissä nuori lääkintäavustaja Hilde Coppi (Fries, Babylon Berlin-sarja) liittyy kapinallisryhmään, joka myöhemmin tunnettiin nimellä Die Rote Kapelle– Siellä hän tutustuu ja rakastuu Hans Coppiin (Hegemann), josta tulee myöhemmin hänen aviomiehensä. He nauttivat toisistaan ja ihanasta kesästä vaarasta ja kiinnijäämisriskistä huolimatta. Lopulta Gestapo vangitsee Hilden hänen ollessaan raskaana. Hän synnyttää pojan Barnimstrassen naisvankilassa, ja pian sen jälkeen Hilde tuomitaan kuolemaan. Viimeisinä kuukausina äitiys ja muistot rakkauden kesästä antavat hänelle voimaa kohdata loppunsa.

Judith Kafmannin puolidokumentaarinen, osittain käsivarainen kuvaus toimii. Myös ajaton, ”epähistoriallinen” tyyli puvustuksessa ja kampauksissa tuo elokuvan lähelle tätä päivää. Molemmilla pääosanesittäjillä on virkistävästi silmälasit, jotka antavat oman haavoittuvan lisänsä pariskunnan kärsimyksiin natsien edessä. Urheiden sankaritekojen sijaan korostetaan yksilön kokemusta ja pienuutta ison sotakoneiston jaloissa. Kaksijakoinen käsikirjoitus vahvistaa tarinan sanomaa. Kesä ja nuorten aikuisten vapaan rakkauden ajatus, kevytmielinen hauskanpito, kiihkeät keskustelut ja  kirkasotsainen aattellisuus (”omistaminen on porvarien juttuja” retkiteltan omistajasta kysyttäessä) tuovat vastakohtaa ankeille vankilaoloille ja sadistisille vanginvartijoille. Toisaalta elokuva kieltäytyy tekemästä natseistakaan hirviöitä. Kalsea vartija Frau Kühn (Lisa Wagner) näyttää lopussa inhimillisen ja auttavan puolensa, vaikka apu tuleekin myöhään.  From Hilde, With Love (2024) pakottaa katsojan miettimään, olisiko  itse ollut tuossa tilanteessa ja tuona aikana valmis ottamaan kantaa ja vastustamaan tyranniaa, jonka muut hyväksyvät kyseenalaistamatta.

Mari Lindqvist

Jacques Tati: RIEMULOMA RIVIERALLA

Charlie Chaplinin mykkäelokuvien jälkeen ranskalainen pantomiimitaiteilija ja elokuvantekijä Jacques Tati (1907─1982) alkoi hauskuuttaa elokuvayleisöä. Tatin elokuviin huvittavuuden tuovat juonen ja hauskan dialogin sijaan Tatin oma filosofia ja tapa käyttää kuva-alaa. Ihmiset näyttäytyvät hassuina lajinsa edustajina, jotka yrittävät selviytyä koko ajan mekaanisemmaksi käyvässä maailmassa. Riemuloma Rivieralla (Les Vacances de M. Hulot, 1952)-elokuvassa  Tati esitteli ensi kertaa herra Hulotin (roolissa Tati itse), kömpelön, mutta elastisen, piippua polttavan hahmon, joka sekoittaa  ympäristönsä pasmat. Hulotin saavuttua paikalle kommellukset seuraavat toisiaan. Myöhemmin ilmestyneissä Playtime (1967) ja Trafic (1971) -elokuvissa seikkaili edelleen Hulot, mutta niissä kerronta oli hioutunut jo selvästi taiteellisesti kunnianhimoisemmaksi. Riemuloma Rivieralla oli Oscar-ehdokkaana käsikirjoituksestaan. Käsikirjoitus onkin mielenkiintoinen, koska se ei noudata perinteista draaman kaarta, vaan elokuvan rungon muodostavat yksittäiset kohtaukset, jotka ovat täynnä pikkutapahtumia.

Elokuvassa herra Hulot (Tati) toilailee Rivieran rantamaisemissa lomatunnelmissa. Aina kun pitkänhuiskea Hulot saapuu paikalle autonrämällään, alkaa tapahtua koomisia sattumuksia, koska ihmiset käyttäytyvät jokainen omalla tavallaan hullunkurisesti. Etenkin lapset ja vanhukset kärsivät aikuisten erikoisista tavoista, joissa ei ole päätä eikä häntää, vaikka ne on tehty ikään kuin arkea helpottamaan. Kamera seuraa hieman yläviistosta ihmisten muurahaismaista käytöstä.

Myös Buster Keatonin mieleentuova Hulot on sympaattinen, häsläävä hahmo, johon on helppo samaistua. Hän on elokuvassa lähes mykkä, vain muutama sana kuullaan Hulotin suusta, nekin tulevat vain äärimmäisissä pakkotilanteissa.

Tatin elokuvien äänimaailma on tehty ympäristön ja arkielämän mekaniikan ääniä efekteillä korostaen. Se tekee tunnelmasta sekä huvittavan että oudon. Tulevissa elokuvissaan Tati korosti äänipuolta vielä enemmän ja loi kokonaan oman tyylin tehdä elokuvaa myös äänen suhteen. Ennen kaikkea Tatin Riemuloma Rivieralla (1952) on hauskaa ja rentouttavaa katsottavaa. Tässä siis loistava lomaelokuva sadepäiviin.

Mari Lindqvist

Michel Franco: NEW ORDER

Michel Francon elokuva New Order on inhorealistinen, lähitulevaisuuteen sijoittuva kertomus korruptoituneesta yhteiskunnasta, jossa kaikki ryöstävät toisiltaan, niin rikkaat kuin köyhät. Meksikolaisranskalainen vuonna 2020 ensi-iltaan tullut elokuva on vahvasti yhteiskunnallinen samaan tapaan kuin vuotta aiemmin ilmestynyt, monin tavoin palkittu  Bong Joon-hon ohjaama Parasite (2019). Parasitessa oli kuitenkin mukana vielä lämpöä ja huumoria, New Order on alun juhlatunnelmia lukkunottamatta synkkä ja lohduton.

Eletään kahtia jakautuneessa, hyvin tutun oloisessa maailmassa, mutta kuitenkin dystopiassa. Tässä maailmassa on rikkaita, jotka elävät suljetulla asuinalueella luksuspuitteissa ja köyhiä, jotka taistelevat olemassaolostaan konkreettisesti. He eivät esimerkiksi pääse sairaalaan, vaikka ovat kuolemaisillaan, koska etusijalla ovat varakkaat potilaat. Vauraan meksikolaisperheen valtavassa talossa vietetään tyttären hääjuhlaa, kun samalla anarkistit ja mielenosoittajat mellakoivat ja heittelevät vihreää maalia kauempana, muurien ulkopuolella. Harmia syntyy aluksi lähinnä siitä, että vieraat myöhästyvät juhlista ruuhkautuneen liikenteen vuoksi. Vihreää maalia alkaa näkyä kuitenkin myös juhlatalossa, koko ajan enemmän. Lopulta konfliktia ei voi välttää, mielenosoittajat ovat talossa, väkivalta on valloillaan. Palveluskunta on valinnut puolensa.

Elokuvan myös käsikirjoittanut Franco ei päästä katsojaa helpolla. Katsojan on itse pääteltävä miksi kukaan ei saa armoa, eivät edes hyvää tarkoittavat ja avuliaat, olivat he sitten rikkaita tai köyhiä. Ohjaajan näkemys ihmisyydestä ja yhteiskunnasta ei ole toivoa herättävä. Tällaista elokuvaa on silti lohdullista katsoa. Tekee aina vaikutuksen, kun tekijä on tosissaan ja haluaa sanoa jotain painavaa. New Order-elokuvassa tämä totta tosiaan toteutuu.

Mari Lindqvist

Todd Solondz: ONNI

Onni (Happiness) on 1998 valmistunut yhdysvaltalainen pikimusta, vakava ja hirvittäväkin art house-komedia, jonka on ohjannut ja käsikirjoittanut Todd Solondz (Welcome the Dollhouse, Storytelling). Onni kertoo yksinäisyydestä, rakkauden ja seksin puutteesta sekä ennen kaikkea onnen tavoittelusta, mitä se kullekin sitten ikinä tarkoittaakaan. Elokuvaa verrattiin aikanaan Sam Mendesin American Beauty (1999) – menestyselokuvaan, mutta Solondzin teos on ehdottomasti häiritsevämpi ja tarkkanäköisempi sekä paremmin aikaa kestänyt. Elokuva oli myös näyttelijä Philip Seymour Hoffmanin (1967–2014) läpimurto. Hänen roolihahmonsa on elokuvan mieleen jäävimpiä hahmoja ja se on paljon sanottu näin kummallisesta elokuvasta. The New York Timesin kriitikot valitsivat Onni-elokuvan vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa.

Elokuvan keskuksessa on kolme aikuista siskosta, jotka elelevät tahoillaan New Jerseyssä. Trish (Cynthia Stevenson) elää perheensä kanssa ulkoisesti ”täydellistä” elämää, hänen miehensä on terapeutti ja omakotitaloidylli moitteeton. Helen (Lara Flynn Boyle) nauttii suosiosta ja menestyksekkäästä taiteilijaelämästä. Herkkää Joyta (Jane Adams) pidetään perheen mustana lampaana. Hänelle ei löydy poikaystävää ja työpaikatkin vaihtelevat. Siskosten vanhemmat, Floridassa eläkepäiviään viettävät (Ben Gazzara ja Louise Lasser) ovat eron partaalla, mutta eivät uskalla kertoa tyttärilleen tilanteesta. Trishin mies Bill (Dylan Baker) pitää sisällään suurta salaisuutta: hän on ihastunut 11-vuotiaan poikansa parhaaseen kaveriin ja tuntee muutenkin viehtymystä pikkupoikiin. Helenin naapurissa asuu aina kohtelias Allen (Philip Seymour Hoffman), joka tuntee vetoa Heleniin ja soittaa hänelle ja muille naisille läähätyspuheluita. Samassa talossa asuu Alleniin pakkomielteisesti ihastunut Kristina (Camryn Manheim), joka kykenee halutessaan intohimorikoksiin.

Onni (1998) on elokuvana puhutteleva ja pelottavan hauska. Sen makaaberi huumori on jollain lailla hyvin 90-lukulaista. Saattaa olla, että samalla tavoin röyhkeän traagista komediaa ei enää kyettäisi tekemään, sen verran tulenarkoja aiheita siinä käsitellään. Päällimmäiseksi elokuvasta jää mieleen ihmisen perimmäinen yksinäisyys ja kohtaamattomuus. Elokuvasta löytyy yksi kiltti, idealistinen ja kaikille ystävällinen ihminen; Joy, eikä hänen tulevaisuutensa näytä yhtään ruusuiselta. Elämästä löytyy silti onnen pilkahduksia, joiden takia kannattaa sinnitellä eteenpäin. Onni-elokuvassa ne tuntuvat kaiken julmuuden keskellä elämää suuremmilta. Onni on kenties 90-luvun mieleenpainuvin elokuva. Onnelliseksi sen katsomisesta ei välttämättä tule, mutta kenties pohdiskelevammaksi ja herkistyneemmäksi, jos hyvin käy.

Mari Lindqvist

Alejandro Amenábar: THE OTHERS

Espanjalaisen Alejandro Amenábarin englanninkielinen elokuva The Others (2001) on erilainen kummitus- tai kauhuelokuva. Sen päätunne on suru, tunne, joka joskus aiheuttaa ihmisessä myös kauhua. Yhtään verta ei elokuvassa näy, kuten ei hirviöitä tai säpsähdyttäviä efektejä. Silti elokuva onnistuu herättämään kauhun ja pelon tunteita. Pääosaan 2000-luvun alun elokuvaan on saatu suuri tähti Nicole Kidman, jonka kalvakka, tunneherkkä viileys sopii rooliin erinomaisesti.

Eletään vuotta 1945. Jerseyn sumuisella saarella Englannin kanaalissa asuu syrjäisessä kartanossa leskirouva Grace (Nicole Kidman) kalpeiden lastensa (Alakina Mann ja James Bentley) kanssa. Molemmat lapset ovat valolle allergisia, joten talossa eletään suljettujen verhojen keskellä, kynttilöiden ja öljylamppujen valossa, ikuisessa hämärässä. Ovet lukitaan heti avaamisen jälkeen, ettei valo pääse livahtamaan sisään. Sota on ohi, mutta Grace odottaa edelleen miestään rintamalta. Palvelijat ovat kartanosta kaikonneet. Yhtäkkiä kartanon ovelle saapuu kolme vierasta, taloudenhoitaja, puutarhuri ja mykkä pikkupiika (Fionnula Flanagan, Eric Sykes ja Elaine Cassidy) hakemaan töitä. Uusi palveluskunta ihmettelee Gracen ankaruutta: tämä luetuttaa lapsilleen Raamattua ja pelottelee heitä helvetillä. Lapset pelkäävät jo ennestään, että talossa kummittelee. Vaikuttaa siltä, että kuolleiden ja elävien maailmat sekoittuvat talossa toisiinsa eikä kukaan tunnu ainakaan kiistävän asiaa.

The Others-elokuvaan on rakennettu loppuun yllättävä käänne, joka saa katsojan käsityksen koko tarinasta ja sen henkilöistä kääntymään nurinniskoin. Elokuvan kuvaaja Javier Aguirresarobe osaa leikkiä ja luoda tunnelmia valoilla ja varjoilla, kuuluvathan valo ja pimeys käsikirjoitukseen oleellisina osina. Ohjaajan itsesäveltämä musiikki toimii tehokkaasti korostaen valon häikäisevää pelottavuutta ja pienten tunnelmallisten tuikkujen kutsuvuutta. Elokuva tuntuu ajattomalta, mihinkään tiettyyn aikaan tai maahan sijoittuvalta.  Siinä ehkä The Others-elokuvan vetovoima ja taika. Mystisen surumielisiä kauhuelokuvia ei ole koskaan liikaa.

Mari Lindqvist

Yeon Sang-ho: TRAIN TO BUSAN-JUNA BUSANIIN

Train to Busan (Suomessa esitetty myös nimellä Juna Busaniin) on eteläkorealainen zombielokuva. Yeon Sang-hon ohjaama toiminnantäyteinen kauhuelokuva on vakuuttanut katsojia ympäri maailmaa ja kerännyt kehuja myös kriitikoilta. Pienehköllä budjetilla tehty elokuva onnistuttiin lukuisien festivaalikierroksien jälkeen saamaan maailmanlaajuiseen teatterilevitykseen. Sen jälkeen se olikin jo kulttimaineessa. Train to Busan (2016) onnistuu liki mahdottomassa: olemaan koskettava ja omaperäinen, pysytellen silti omassa genressään kauhistuttavana toimintadraamana.

Isä, liikemies Seok-woo (Gong Yoo) ja pieni tytär Su-ani (Kim Su-an) ovat junassa matkalla Busaniin, Su-anin äidin luo, kun käy ilmi, että Etelä-Koreassa nopeasti leviävä virus tekee ihmisistä verenhimoisia raivohulluja, zombeja. Junaan on päässyt yksi tartunnan saanut. Se hyökkää muiden kimppuun, muuttaen uhrinsa samanlaiseksi ihmislihaa syöväksi pedoksi. Seok-woo on aina ollut enemmän töihin, kuin tyttäreensä keskittyvä, mutta nyt hänen on opeteltava toden teolla olemaan tyttärensä apuna selviytymistaistelussa. Muita zombeja vastaan taistelevia matkustajia ovat muun muassa pariskunta Sang-hwa ja Seong-kyeong ( Ma Dong-seok ja Jung Yu-mi,jotka odottavat esikoislastaan, vain omaa etuaan ajava bisnesmies Yon-suk (Kim Eui-sung), pesäpallotiimin nuori Yong-guk (Choi Woo-shik), häneen ihastunut cheerleader Jin-hee (Sohee) ja koditon mies (Choi Gwi-hwa). Kaikki, tai lähes kaikki huomaavat nopeasti, että vain yhteen hiileen puhaltamalla voidaan zombeja vastaan taistella. Aina sekään ei valitettavasti riitä.

Vaikka Train to Busan-elokuvan juoni kulkeekin ennalta-arvattavia reittejä, etenkin sen suhteen, ketkä jäävät henkiin, ketkä selviävät, jotain hyvin koskettavaa ohjaaja Sang-hon on zombielokuvaansa saanut.  Näyttelijät ovat todella taitavia rooleissaan. Kovasta uratykistä kehittyy uskottavasti tärkeimmät asiat ykköseksi nostava, huolehtiva ja uhrautuva isä, nuori Eui-sung tuntuu olevan aidosti kauhuissaan elämänsä hirveimmässä ”kummitusjunassa”. Naljaileva aviopari vaikuttaa siltä kuin näyttelisi itseään. Kuvaus on toteutettu älykkäästi, etu- ja takaa-alaa hyödyntäen. Tapahtumapaikka kauhuun on hyvin valittu. Juna on täynnä zombeja ja päähenkilöiden on kyettävä kulkemaan eteen- tai taaksepäin, hyödyntäen zombien heikkouksia; tyhmyyttä ja huonoa pimeännäköä. Zombit eivät osaa avata ovia eivätkä havaita ihmisiä, jolleivat näe tai kuule heitä. Äänimaailma on rakennettu taitavasti tätä silmällä pitäen. Musiikin on tehnyt kauhutunnelmaan sopivasti Jang Young-gyu.

Train to Busan (2016) on tullut ensi-iltaan ennen koronaa, mutta tuo mieleen elävästi ihmisjoukkojen välttelyt ja tartunnan pelon, ihmisen itsekkyyden ja toisaalta yhteistyön arvon pandemian aikana. Lähes kaksituntisen elokuvan jaksaa katsoa sellainenkin ihminen, jolle zombie-elokuvat eivät ole ominta elokuvagenreä. Ainoastaan veriset ja pelottavat joukkokohtaukset voivat karkottaa herkemmät katsojat. Jos haluat katsoa elämässäsi yhden ainoan zombielokuvan, Train to Busan voi olla sinulle oikea valinta.

Mari Lindqvist

Blake Edwards: AAMIAINEN TIFFANYLLA

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany’s) on Blake Edwardsin ohjaama vuonna 1961 ilmestynyt yhdysvaltalainen romanttinen komediaelokuva, jonka käsikirjoitti George Axelrod ja joka perustuu Truman Capoten vuonna 1958 julkaistuun pienoisromaaniin. Pääosassa elokuvassa loistaa Audrey Hepburn, vaikka Capote oli kirjoittanut Holly-hahmon ystäväänsä Marilyn Monroeta silmällä pitäen. Capote oli muutenkin tyytymätön elokuvaan ja sen hollywoodilaiseen onnelliseen loppuun, romaani kun on elokuvaa synkempi. Se ei estänyt elokuvaa nousemasta suureksi kansansuosikiksi ja arvostetuksi klassikoksi. Elokuvasovitus teki myös kuuluisaksi kappaleen ”Moon River”, jonka on säveltänyt Henry Mancini ja sanoittanut Johnny Mercer. Aamiainen Tiffanylla oli ehdolla viidestä Oscar-palkinnosta (mm. paras naispääosa, käsikirjoitus ja lavastus), joista se voitti parhaan musiikin ja parhaan alkuperäiskappaleen palkinnot. Se oli myös Audrey Hepburnin läpimurto ja mahdollisesti hänen tunnetuin elokuvansa. Elokuvan jälkeen Hepburn lisäksi vakiinnutti paikkansa unohtumattomana tyyli-ikonina.

Holly Golightly (Hepburn) on pikkukaupungista New Yorkiin muuttanut, nimensä mukaisesti kepeää elämää viettävä nuori nainen. Hänen tärkein tavoitteensa on yrittää päästä rikkaisiin naimisiin. Käytännössä hän toimii maksullisena seuralaisena erilaisissa tilaisuuksissa. Hollyn naapuriin muuttaa kirjailija Paul Varjak (George Pappard). Kirjailijan inspiraatio ja kirjoitusvire on ollut jo vuosia kateissa ja käytännössä miestä elättää hänen ”sisustajansa”, vanhempi varakas rouva Emily (Patricia Neal). Naapurukset ystävystyvät ja päätyvät kiertelemään kaupungin luksusbileitä yhdessä. Paulia kiehtovat bileiden erikoiset tyypit ja miljonäärit, heidän elämäntyylinsä sekä Hollyn persoona, joka tuntuu kätkevän sisälleen jotain muuta, kuin miltä ulospäin näyttää. Paul saa tilanteeseen lisävalaistusta, kun Hollya alkaa piinata maalaismies, suurperheen isä Doc (Buddy Ebsen), joka väittää Hollya vaimokseen.

Aamiainen Tiffanylla (Breakfast at Tiffany’s, 1961) on kestänyt yllättävän hyvin aikaa, vaikka elokuva onkin pehmeämpi, kaksinaismoralistisempi ja sovinnaisempi versio alkuperäisteoksesta. Hollyn prostituoidun työ on tuotu niin hienovaraisesti esiin, että sitä on vaikea edelleenkään elokuvasta hahmottaa. Nykykatsojan silmään pistää kuitenkin ikävästi Hollyn yläkerran naapuri Mr. Yunioshi (Mickey Rooney), jonka karikatyyrinen japanilainen hahmo on paitsi vaivaannuttava, myös tarinan kannalta aivan turha. Paulin ja Hollyn ystävyydestä rakkaudeksi kehittyvä tunneyhteys on sen sijaan koskettavaa katsottavaa. Hollyn epävarmuus omasta elämästä ja siitä, kuka hän todella on, jarruttaa parin yhteen päätymistä aivan loppumetreille asti. Hollyn nimeämättömällä kissalla on tärkeä rooli elokuvassa ja se toimii myös amorina. Elokuvan suurin taika on ehkä kuitenkin muussa kuin rakkaustarinassa. Aamiainen Tiffanylla on ennen kaikkea tarina itsensä ja oman arvonsa löytämisestä. Siitä, kuinka omaa itseään ei voi paeta, vaikka matkustaisi maailman ääriin etsimään vielä loistokkaampaa elämää. Joskus itsensä ja elämänsä tarkoituksen voi löytää toisen ihmisen avustuksella. Jäämällä lähtemisen sijaan.

Mari Lindqvist

Christian Mungiu: RMN- KYLMÄ TALVI

Romanialainen ohjaaja Christian Mungiu taitaa vaikuttavan ja suoran, lähes dokumentaarisella tavalla toteavan tyylin tehdä elokuvia.  Vuonna 2016 ensi-iltaan tullut Valmistujaiset oli todenmukainen, moraalia tarkasteleva psykologinen elokuva, jossa elettiin Nicolae Ceausesçun kommunistihallinnon jälkeistä, pysähtynyttä aikaa Romaniassa. R.M.N. – Kylmä talvi (2023) pureutuu romanialaiseen nykyhetkeen, ihmisiin ja heidän tuntoihinsa, muukalaisvihaan ja jumittuneisiin sukupuolirooleihin. Se sijoittuu monietniseen kylään Transilvaniassa ja perustuu vuonna 2020 tapahtuneeseen Ditrăun muukalaisvihamieliseen välikohtaukseen. Elokuvan nimessä R.M.N viittaa aivojen magneettikuvaukseen, jollainen tehdään päähenkilön isälle. Samalla se kuvaa ihmismielen kummallisuutta ja yllättävyyttä.

Romanian heikon palkkatason vuoksi Saksassa teurastamossa työskentelevä Matthias Auner (Marin Grigore) lyö esimiestään ja pakenee työpaikaltaan kotikyläänsä Romanian Transsylvaniaan. Viileä vaimo Ana (Macrina Barladeanu) ei miehen paluusta innostu. Pieni Rudi-poika (Mark Eward Blenyesi) on isän poissa ollessa muuttunut puhumattomaksi ja hänen tilanteensa huolestuttaa molempia vanhempia. Matthiaksen isä voi myös huonosti, ja poika alkaa huolehtia hänestä tämän vastusteluista huolimatta.  Matthiaksen entinen rakastajatar, paikallisen leipomon johtaja Csilla (Judith State) on sentään ystävällinen ja yrittää tarjota Matthiakselle leipomosta töitä. Sitä pitäisi tehdä minimipalkalla, mutta miestä työ ei kiinnosta, kuten ei muitakaan paikallisia. Leipomo päätyy palkkaamaan kolme srilankalaista siirtotyöläistä. Tätä eivät kyläläiset sulata, vaikka paikassa on asunut vuosisatoja juuriltaan unkarilaisia ja saksalaisia. Kylään hyökyy muukalaisviha ja rasismi. Srilankalaisia vaaditaan poistumaan kylästä mahdollisimman pian. Kun tätä ei tapahdu, alkaa tapahtua julmuuksia.

Vähäpuheinen, kantaa ottamaton machojässikkä Matthias kuvastaa hyvin romanialaista mielenlaatua. Kaikki pitäisi pysyä muuttumattomana, vaikka ympärillä elämä etenee. Pojassaan näkemänsä herkkyyden ja haurauden mies haluaisi karsia, mutta oppii ehkä kuitenkin pojaltaan jotakin. Elokuvan mystinen, symbolinen loppu jää kummittelemaan pitkäksi aikaa mieleen.

Mari Lindqvist

Celine Song: PAST LIVES

Kanadalainen Celine Song käsikirjoitti ja ohjasi vuonna 2023 esikoiselokuvansa Past Lives. Romanttinen draamaelokuva seuraa kahta lapsuudenystävää 24 vuoden aikana. Koskettava ja eleetön, omaelämäkerrallisia aineksia sisältävä elokuva pohdiskelee elämää mitä jos-ajatuksen ja korealaisen in-yun-käsitteen kautta. Sen mukaan ihmiset, jotka kohtaavat merkittävinä hetkinä toisensa tässä elämässä, ovat kohdanneet myös aiemmissa elämissä. Elokuvassa on kysymys paitsi rakkaudesta ja maahanmuuttokokemuksesta myös elämänkulusta ja valinnoista ylipäätään. Past Lives oli Oscar-ehdokkaana paras elokuva- ja käsikirjoituskategorioissa. Se kahmi lukuisia palkintoja erilaisilla filmifestivaaleilla.

Noran (Greta Lee) perhe muuttaa Etelä-Koreasta Torontoon Noran ollessa 12-vuotias. Noran paras ystävä Hae Sung (Teo Yoo) jää Koreaan kaipaamaan. Toisiinsa ihastuneiden ystävysten välit menevät etäisyyden vuoksi katkolle kahdeksitoista vuodeksi, kunnes Hae etsii Noran sosiaalisesta mediasta. 24-vuotiaat Nora ja Hae ovat jälleen samalla aaltopituudella ja keskustelevat videopuheluiden kautta pitkään. Nora on valmistunut näytelmäkirjailijaksi ja Hae opiskelee insinööriksi Soulissa. Elämä vie kaksikon taas erilleen ja yhteydenpito katkeaa Noran urasuunnitelmien vuoksi. 12 vuotta myöhemmin Nora ja Hae kohtaavat jälleen, kun Hae matkustaa New Yorkiin, jossa Nora asuu kirjailijamiehensä Arthurin (John Magaro) kanssa. 36-vuotiaiden Noran ja Haen välillä on edelleen voimakas lataus, ja he käyvät pitkiä keskusteluja siitä, miten elämä on mennyt ja miten se olisi voinut mennä. Amerikkalaistunut Nora kokee itsensä sekä enemmän että vähemmän korealaiseksi Haen seurassa. Hae tutustuu myös Noran mieheen Arthuriin, joka kokee itsensä ulkopuoliseksi keskenään koreaa puhuvien Noran ja Haen seurassa. Noraa syvästi rakastava Arthur kyseenalaistaa sen, onko Nora tehnyt elämässään oikeita valintoja, oikeista syistä.

Wong Kar-Wain In the Mood for Love (2000)-elokuvan ja Richard Linklaterin Rakkautta ennen-trilogian mieleen tuova haikean kaunis esikoiselokuva liikuttaa kuvatessaan sattumanvaraisuutta niin merkittävien muuttojen kuin ihmissuhteiden kannalta. Past Lives sisältää monia kohtauksia, joissa Hae, Nora ja Arthur ovat haavoittuvassa ja alastomassa mielentilassa. Täyttymätöntä rakkautta ei kuvata Hollywood-tyyliin sokeroidusti, vaan realistisesti ja hillityn toteavasti. Ihmisen identiteetti muodostuu sekä ympäristöstä, jossa hän elää, että siitä, ketkä ihmiset hänen elämäänsä tulevat ja jäävät. Past Lives -elokuvan katsominen on kokemus, joka ei hevin unohdu. Se pakottaa muistelemaan ihmisiä, joiden vaikutus omaan elämään on ollut yhtä mullistava.

Mari Lindqvist

Giórgos Lánthimos: POOR THINGS

Kreikkalainen elokuvaohjaaja Giórgos Lánthimos (The Killing of a Sacred Deer, The Favourite, Kinds of Kindness) yllättää joka kerta. Vuonna 2023 hän ohjasi elokuvistaan kenties helpoimmin valtavirtaan solahtavan, mutta silti taiteellisesti tinkimättömän Poor Thingsin, surrealistisen, steampunk-sävytteisen mustan komedian, joka käsittelee naisen seksuaalista heräämistä, ihmisruumiin tabuaiheita, kuolemaa, sairauksia ja lääketieteen moraalia. Elokuvan pääosaa esittävä Emma Stone voitti ansaitusti parhaan pääosan Oscarin. Lisäksi elokuvan puvustus, maskeeraus ja lavastus palkittiin Oscar-gaalassa.

Nuori viktoriaaninen nainen, Bella Baxter (loistava Stone) on herätetty henkiin kuolleista. Hän on alkujaan sillalta kuolemaan heittäytynyt nainen, jonka tohtori Godwin Baxter (Willem Dafoe) elvyttää eloon siirtämälle tälle naisen oman syntymättömän lapsensa aivot. Tämä tarkoittaa sitä, että Bellalla on aluksi nuoren naisen ruumis, mutta henkisesti hän on täysin pikkulapsi. Lapsinainen oppii kuitenkin pikavauhtia puhumaan, kävelemään ja toimimaan aikuisten maailmassa. Bellalta puuttuu itsehillintä, muttei omaa tahtoa. Kun seksuaalisuus löytyy, seuraa kiusallisia hetkiä ruokapöydässä ja ihmisten ilmoilla. Tieteellisestä kokeestaan innostunut Baxter haluaa sulkea Bellan kartanonsa uumeniin tarkkaillakseen häntä. Bella onnistuu kuitenkin karkaamaan hedonistisen ja irstaan asianajajan, Duncan Wedderburnin (Mark Ruffalo) kanssa pitkälle matkalle maanosien halki. Matka kuluu seksiin tutustuen ja vapautta ja tasa-arvoa julistaen. Duncanillekin omatahtoinen ja kyltymätön luonnonlapsi on liikaa Ja Bellan seikkailut jatkuvat bordellissa työskennellen, sosialismia ja kapitalismia opiskellen. Lopulta on kotiinpaluun aika. Se ei kuitenkaan suju suunnitelmien mukaan.

Paitsi että yli kaksituntinen elokuva on hillitöntä visuaalista ilottelua steampunk- ja gootti-lavastuksineen, sen syvällisempi sanoma koskettaa. Jokainen mies Bellan elämässä haluaa hänestä jotain. Kun Bella muuttuu lapsinaisesta aivoiltaan aikuiseksi, hän muuttuu myös hallitsemattomaksi ja muiden käskyvallasta irtautuvaksi. Tämä järkyttää häneen rakastuneita miehiä.  Alussa mustavalkoinen elokuva kalansilmälinsseineen räjähtää väreihin Bellan löytäessä seksuaalisuutensa ja itsemääräämisoikeutensa. Enää ei ole paluuta mustavalkoisuuteen, vaikka häntä miten siihen yritettäisiin työntää. Unen ja valveen välimaastossa keikkuva Poor Things (2023) lumoaa värimaailmallaan. Elokuvan loputtua sitä maailmaa jää kaipaamaan ja etsimään Bellan lailla.

Mari Lindqvist

Drew Hancock: COMPANION

Ohjaajana sekä käsikirjoittajana tv-töissä aiemmin toiminut Drew Hancock teki viime vuonna pelottavan todentuntuisen scifi-komedian COMPANION. Lähitulevaisuuteen sijoittuva, mainion Black Mirror-sarjan mieleen tuova kauhudraama pohtii tekoälyn ja robottien aikakautta ihmissuhde-elokuvan keinoin. Pääosassa loistaa Heretic:istä tuttu lupaava lahjakkuus Sophie Thatcher (s. 2000).

Iris (Thatcher) ja Josh (Jack Quaid) törmäävät toisiinsa kaupan hedelmähyllyllä ja rakastuvat päätä pahkaa. Kyseessä on rakkautta ensi silmäyksellä, aivan kuin romanttisissa elokuvissa konsanaan. Pian seurusteleva pariskunta onkin matkalla Joshin ystävien kesähuvilalle. Iristä jännittää, koska paikalla on töykeän oloinen Kat (Megan Suri) ja hänen venäläinen miesystävänsä Sergei (Rubert Friend), joka omistaa hulppean huvilan tontteineen. Leppoisuutta tuovat onneksi hössöttävä Eli (Harvey Guillén) ja tämän lempeäsilmäinen poikaystävä Patrick (Lukas Gage). Huvilalla Irisille selviää itsestään jotain hyvin yllättävää. Hän ei olekaan ihminen, Joshin oikea tyttöystävä, vaan tekoälyllä (alhaisella sellaisella) ja valemuistoilla varustettu robottityttöystävä, jota myös panobotiksi haukutaan. Täydellinen poikaystävä Joshkaan ei ole sitä, miksi hän on miestä luullut. Iris on vain ohjelmoitu jumaloimaan, miellyttämään ja tottelemaan Joshia kaikin tavoin. Kun Iris pääsee käsiksi omaan ohjelmointiinsa ja nostaa 40%:n älykkyytensä sataan, alkaa tapahtua kummia.

Mustan huumorin kyllästämän, feministisiä sävyjä sisältävän Companion-elokuvan juonta ei mielellään kuvaile etukäteen liikoja, ettei elokuva menetä yllättävyyttään. Kovin veriseksi viikonloppu mökillä arvattavasti kuitenkin äityy, kun ihmisten tärkein tavoite ja motivaattori on raha ja mukana porukassa on robotteja, joita voi ohjelmoida tekemään mitä tahansa, toisten vahingoittamisesta äärimmäiseen palvelemiseen ja jumaloimiseen.

Naisystävärobotit ovat ennenkin kiehtoneet elokuvantekijöitä ja on syntynyt leffoja Lucystä M3GAN-tekoälytrilleriin. Tällä kertaa painopiste on kuitenkin tekoälyaikakauden deittailukulttuurissa ja ihmissuhteiden valta-asemissa. Ollaanko oikeasti kovinkaan kaukana enää siitä, että on helpompi ostaa netistä täydellinen totteleva robottikumppani, kuin altistua aitoon kohtaamiseen kasvokkain toisen, epätäydellisen ihmisen kanssa?

Mari Lindqvist

Alex van Warmerdam: BORGMAN

Borgman oli ilmestymisvuonnaan 2013 ensimmäinen elokuva Hollannista lähes 40 vuoteen, joka pääsi Cannesin elokuvajuhlille. Myöhemmin elokuva nähtiin Suomessa kauhuelokuvia esittävällä Night Visions -festivaalilla ja se oli myös Hollannin Oscar-elokuvaehdokas. Borgmanista on moneksi, mutta elokuva hylkii määrittelyjä. Hollantilaisen ohjaaja-käsikirjoittaja Alex van Warmerdamin kahdeksas elokuva on hyvin erikoinen satiiri, ja rutikuivan mustan huumorin sävyttämä psykologinen draamatrilleri, jossa tapahtuu yliluonnollisen oloisia asioita.

Borgman (Jan Bijvoet) elää maan alle kaivetussa onkalossa oman ”kansansa” kanssa. Hän ja ystävänsä joutuvat vihamielisten ihmisten toimesta kodeistaan häädettäviksi. Pakomatkallaan Borgman pyrkii sisälle hulppeaan omakotitaloon, mutta saa talon isännältä Richardilta (Jeroen Perceval) selkäsaunan. Richardin vaimo Marina (Hadewych Minis) kuitenkin tuntee empatiaa kaltoin kohdeltua kulkuria kohtaan ja kutsuu Borgmanin salaa kotiinsa ja antaa tämän peseytyä ja toipua ruhjeistaan. Nopeasti Borgman kietoo Marinan ja hänen kolme pientä lastaan pikkusormensa ympärille. Talosta alkaa kuolla ihmisiä, jotka ovat Borgmanin talossa olon esteenä ja yhtäkkiä Borgman toimiikin talon puutarhurina ja asuu puutarhan sivurakennuksessa. Lasten hoitaja Stinekin (Sara Hjort Ditlevsen) hyväksyy oudon muukalaisen. Pian Borgmanin ystävät ujuttautuvat taloon asumaan ja alkavat toimia puutarhurin apulaisena. Marina on alusta asti tuntenut vetoa Borgmania kohtaan ja hän alkaa nähdä unia, joissa tappaa miehensä Richardin. Vai ovatko ne edes unia, vai ajatuksia, joita Borgman osaa ujuttaa naisen päähän? Lapsetkin ovat oudon robottimaisia ja tottelevaisia Borgmanin seurassa. Mitä tämä erikoinen taloon hivuttautunut väki oikeastaan haluaa?

Elokuvan tunnelma on epätodellinen ja unenomainen. Yksikään sen henkilöistä ei ole miellyttävä, vaan jonkunlaisen roolin vankina. Borgman ystävineen tavoittaa yläluokkaisten ihmisten salatuimmat tunteet ja tarpeet. Elokuvassa voi nähdä Luis Buñuelin elokuvien tapaan kritiikkiä yläluokkaa kohtaan. Erityisesti Richard esitetään elokuvan alussa rasistisena, vain rahaa ajattelevana, väkivaltaisena, nousukasmaisena öykkärinä, mutta hänestä löytyy myöhemmin myös pehmeitä puolia. Sympatia on alussa Borgmanin puolella, mutta elokuvan aikana katsoja alkaa vaihtaa mielipidettään hänestä. Samoin Marina tuntuu ensin hyvinkin empaattiselta ja kiltiltä ihmiseltä, mutta kylmyys ja laskelmoivuus, jotka hänestä paljastuvat, kylmäävät loppusuoralla. Borgman on hyvin erikoinen katsomiskokemus, mikä tekeekin siitä tyypillisen kulttielokuvan. Tämä elokuva pitää katsoa useaan kertaan. Siitä löytynee kerta toisensa jälkeen uusia tasoja ja merkityksiä.

Mari Lindqvist

Richard Linklater: HIT MAN

Richard Linklater ohjasi kaksi vuotta sitten aikuisten komedian, joka poikkesi ratkaisevasti hänen aiemmista töistään. Rakkautta ennen-trilogiasta ja Boyhood-elokuvasta tunnettu ohjaaja on selvästi omillaan myös absurdissa, älykkäässä hömppäviihteessä, jonka pinnan alta löytyy tasoja ja noir-vaikutteita.  Hit Man sai maailmanensi-iltansa Venetsian elokuvajuhlilla. Netflix osti elokuvan levitysoikeudet 20 miljoonalla dollarilla. Elokuva perustuu löyhästi todellisuuteen. Linklater ja pääosaesittäjä Glen Powell ovat tehneet käsikirjoituksen Gary Johnsonin (1947–2022) elämän pohjalta, mutta vieneet tarinan sitten reippaasti screwball-komedian suuntaan. Johnson oli yliopiston opettaja, joka sivutöikseen esitti poliisin puolesta palkkamurhaajaa. Näin poliisi sai kiinni henkirikoksia suunnittelevat verekseltään.

Yliopiston professori Gary Johnson (Glen Powell) elelee turvallista ja keskiluokkaista elämää New Orleansissa kahden kissansa kanssa. Hän opettaa filosofiaa ja harrastaa vapaa-ajallaan elektroniikkaa, tehden salavalvontalaitteita paikalliselle poliisille peiteoperaatioita varten. Eräänä päivänä normaalisti operaatioita hoitava Jasper (Austin Amelio) joudutaan siirtämään tehtävistään lomalle, ja Garya pyydetään esittämään palkkamurhaajaa murhien tilaajille. Ensimmäinen keikka onnistuu niin hyvin, että häntä pyydetään jatkamaan hommissa. Koska Gary on opettanut mm. identiteettifilosofiaa, hän osaa kehittää itselleen uskottavia valeasuja ja persoonia ja räätälöidä ne erilaisille murhien tilaajille. Eräänä päivänä Gary saa puhelun Maddyltä (Adria Arjona). Maddy haluaa väkivaltaisen ja vainoavan aviomiehensä hengiltä. Gary ja Maddy tapaavat ravintolassa, jossa molemmat tuntevat heti vetovoimaa toisiinsa. Maddy ihastuu Garyn esittämään palkkamurhaaja-Roniin, kovanaamaan, jolla on huolehtiva luonne. Gary saa suostuteltua Maddyn perumaan murha-aikeet ja kehottaa tätä yksinkertaisesti vain jättämään miehen. Kuukausien päästä Gary/Ron ja Maddy kohtaavat uudelleen ja heidän välilleen syntyy kiihkeä suhde. Gary joutuu salaamaan tämän poliisilta, ettei vaikuttaisi epäammattimaiselta. Myös Maddy tuntuu salailevan jotakin. Eräänä päivänä Maddyn ex-mies löytyy yllättäen kuolleena. Kuka onkaan murhaaja?

Powellin ja Arjonan välinen henkilökemia on elokuvan keskus, jonka ympärillä kaikki pyörii. Powellin esittämä Gary muuntuu Roniksi ja Ronin myötä hän saa Garyynkin sitä itsevarmuutta, mitä elämäänsä ja naisen hurmaamiseen tarvitsee. Toisaalta ilman Garyn ihmistuntemusta ei Ronia olisi olemassakaan, kuten ei myöskään vetovoimaa hänen ja Maddyn välillä. Arjonan muuttuminen itkuisesta uhrista kohtalokkaaksi viettelijättäreksi, jolla on luurankoja kaapissaan, kruunaa kokonaisuuden. Linklater taitaa sekä nokkelan käsikirjoituksen että henkilöohjauksen. Hänen elokuviensa suhteen ei koskaan pety.

Mari Lindqvist

Mika Kaurismäki: ARVOTTOMAT

Mika ja Aki Kaurismäki tekivät vuonna 1982 yhteistyötä. Aki käsikirjoitti ja Mika ohjasi erilaisen road-movien Arvottomat. Tämän jälkeen veljekset alkoivat tehdä elokuvia erikseen. Mikan tyyli vaihteli, Aki loi minimalistisen tunnetun tyylinsä. Arvottomat on siksikin ainutlaatuinen. Sen upeissa, Timo Salmisen kuvaamissa otoksissa näyttäytyy katoava Suomi, jota ei enää ole, eikä ehkä ole koskaan ollutkaan. Jo tuolloin etenkin Aki haikaili menneeseen aikaan tai kenties ajattomuuteen. Elokuvassa rooleissa on myös loistavia, jo edesmenneitä suuria tähtiä; tuolloin vielä teatterikoululainen Matti Pellonpää, Esko Nikkari ja Veijo Pasanen.

Pikkurikollinen Manne (Pellonpää) lorvailee Helsingin kaduilla ja baareissa, kunnes rikollispomo (Nikkari) kavereineen löytää hänet ja vaatii Mannea maksamaan mittavat velkansa. Manne pääsee pinteestä ja päättää karata tien päälle. Mukaansa hän yrittää ja onnistuukin lopulta saamaan vanhan heilansa Veeran (Pirkko Hämäläinen). Mannen kaveri Harri (Juuso Hirvikangas) päätyy myös mukaan vanhaan Volgaan, joka lähtee ensin kohti Tamperetta, mutta joutuu sieltä pakenemaan eteenpäin kohti maaseutua, sen tanssilavoja, kiertäviä sirkusseurueita ja oikeuksiaan puolustavia maanomistajia. Mannella on ystävältään Ville Alfalta (Aki Kaurismäki) haltuunsa saama arvokas taulu, jonka perässä myös rikollispomo on. Jossain vaiheessa kolmikkoa jahtaavat myös poliisit, Veera kun on etsintäkuulutettu.

Yhteiskunnan ulkopuolisista kertova Arvottomat (1982) on kestänyt aikaa erinomaisesti. Vapauden kaipuusta on tehty paljon elokuvia, mutta harvan kotimaisen elokuvan dialogia on opeteltu ulkoa ja siteerattu yhtä paljon. ”Vaikka ei rakkaus kuole. Se vain jättää meidät. Me siinä kuolemme.”  Näin toteavat Veera ja Manne monimutkaisesta suhteestaan. Musiikkiraidalla on kooste unohtumattomista tekijöistä; Anssi Tikanmäestä Sibeliukseen ja Unto Monosesta Juice Leskiseen. Rauli Badding Somerjokikin elokuvassa nähdään ja kuullaan. Arvottomat on ennen kaikkea elokuva Suomesta ja Suomelle. Ja siitä, kuinka tärkeintä on lähteminen.

Mari Lindqvist

Ellen Kuras: LEE

Lee Miller (1907–1977) oli yhdysvaltalainen valokuvaaja. Hänet tunnetaan muotivalokuvaajana sekä kuvajournalistina, joka dokumentoi toisen maailmansodan vaiheita. Miller kuvasi esimerkiksi Pariisin vapautumista, Lontoon pommituksia ja Dachaun ja Buchenwaldin keskitysleirejä. Aiemmin elokuvaajana toiminut Ellen Kuras ohjasi vuonna 2023 elokuvan LEE, joka oli pääosanesittäjä Kate Winsletin tuottama. Lee Milleristä tehty elokuva oli Winsletin pitkäaikainen haave, ja siitä tulikin Kurasin ohjauksessa oikein pätevä. Winslet sai roolistaan ​​ehdokkuuden parhaasta naispääosasta Golden Globe- ja AACTA International -palkinnoissa. Lisäksi elokuva sai BAFTA- ehdokkuuden parhaasta brittiläisestä elokuvasta. Elokuva on sovitettu Antony Penrosen vuoden 1985 elämäkerrasta The Lives of Lee Miller.

Kehyskertomuksessa vuonna 1977 Lee Miller (Kate Wislet) kertoo elämäntarinaansa nuorelle mieshaastattelijalle (Josh O’Connor). Vuonna 1937 Lee, entinen newyorkilainen muotimalli ja aloitteleva valokuvaaja elää boheemia elämää Ranskassa ja rakastuu kuvataiteilija Roland Penroseen (Alexander Skarsgård) jo siksikin, että mies näkee Leen ensisijaisesti taiteilijana eikä kauniina mallina. Myöhemmin pariskunta muuttaa Lontooseen ja Lee saa työpaikan Vogue- lehdestä. Hän aloittaa valokuvaamisen toisen maailmansodan aikana. Milleristä tulee nopeasti itsenäinen toimija ja hän päätyy sodan keskelle Ranskaan ja kuvaamaan. Sotakuvaajaksi poikkeuksellisesti hän kuvaa erityisesti naisia: kenttäsairaalassa, keskitysleireissä, häväistynä ja kaltoinkohdeltuina. Yhdysvaltojen liityttyä sotaan vuoden 1941 lopulla Lee määrätään sotakirjeenvaihtajaksi valokuvajournalisti David Schermanin (Andy Samberg) rinnalle. Palattuaan Britanniaan Lee raivostuu ja järkyttyy huomatessaan, ettei hänen keskitysleireiltään ottamiaan valokuvia ole julkaistu, koska brittiläinen sensuuri on iskenyt. Valokuvien epäillään ahdistavan jo ennestään traumatisoitunutta väestöä.

LEE-elokuvan kantava voima on Kate Winsletin raadollisen rehellinen roolisuoritus, mutta muutenkin Lee Millerin elämäntarina on kertomisen arvoinen. Kehyskertomus on loppupaljastuksineen hieman rautalangasta väännetty, mutta toimii silti, koska kertoo Milleristä kokonaisuuden kannalta jotain hyvin oleellista. LEE on vaikuttava elokuva merkittävästä valokuvaajasta ja suuresta persoonasta.

Mari Lindqvist

Mari Rantasila: LEVOTON TUHKIMO

Monilahjakkuus Mari Rantasila on kunnostautunut näyttelijänä ja laulajana ennen ohjaustöitään. Rantasilan aiemmat ohjaukset ovat olleet pääasiassa lastenelokuvia (Risto Räppääjä-sarja 2008–2012), mutta vuonna 2024 hän teki elokuvan Dingo-yhtyeestä. Hanna Leivonmäen käsikirjoittama Levoton Tuhkimo sekoittaa faktaa ja fiktiota, mutta pääpaino on tositarinalla: kuinka nuorista porilaispojista tuli kaikkien aikojen suosituimpiin kuuluva suomalainen yhtye.

Levoton Tuhkimo kertoo ennen kaikkea Pertti ”Nipa” Neumannin (upea Saku Taittonen) kehityskertomuksen. Nipa on vuonna 1982 meriltä kotikaupunkiinsa Poriin palaava, erikoisesti pukeutuva, meikkaava nuori mies, joka hakeutuu heti bändihommiin, minkä hanttitöiltään ehtii. Pian hän löytääkin samanhenkistä seuraa Jontusta (Emil Kihlström), Evestä (Mauno Terävä), Petestä (Samuel Kujala) ja Quupasta (Valtteri Lehtinen). Nipalla on visio: tulevan suosikkibändin jäsenten pitäisi pukeutua hänen äitinsä sifonkipaitoihin ja käyttää silmämeikkiä, kuten hän itsekin. Bändi ei heti lämpene ajatukselle, mutta taipuu lopulta kokeilemaan. Nipan merillä syntyneet biisisanoitukset löytävät sävelen ja biisejä tarjotaan itsevarmana isolle levy-yhtiölle. Siellä Lasse Norres (Elias Salonen) innostuu kappaleista, vaikka bändin ulkoinen olemus arveluttaakin. Tuottajaksi saadaan Pave Maijanen (Reino Nordin). Yhden Levyraati-esiintymisen jälkeen suosio nousee salamana. Etenkin teinitytöt ovat haltioissaan. Evellä ja Nipalla alkaa syntyä yhä enemmän musiikillisia ristiriitoja ja Eve häipyy bändistä ovet paukkuen. Tilalle bassoon saadaan Nipan luottoystävä Pepe (Alvari Stenbäck). Vauhti kiihtyy ja Nipan jalkoja maassa pyrkii pitämään käytännönläheinen tyttöystävä Marika (Ronja Keiramo). Liian tiivis keikkatahti ja huippusuosio kuitenkin syövät nuoria miehiä. Voimat alkavat loppua, eikä burn out ja päihdeongelmat auta asiaa. Lopulta bändi hajoaa ratkaisemattomiin ristiriitoihin kolmen vuoden huippusuosion jälkeen.

Dingon tarina on 80-luvun teineille tuttu juttu, mutta ihmeen kiinnostavaksi Leivonmäki on käsikirjoituksen kuitenkin onnistunut laatimaan. Dingon lauluilla on tietysti tärkeä rooli, kuten aikakaudelle tyypillisellä puvustuksella ja lavastuksella. Nostalgiakuorrutus lumoaa, karuudellaankin. Saku Taittonen on tavoittanut Porin murteen, Nipan olemuksen ja puhetyylin arvostettavalla intensiteetillä ja osannut valjastaa sen käyttöönsä keikahtamatta imitoinnin tai karikatyyrin puolelle. Elias Salosen roolisuorituksessa Norreksena parodia on jo lähellä. Nipan vaikea suhde isäänsä (Kris Gummerus) kulkee punaisena lankana alusta loppuun, ehkä turhankin alleviivaten. Oikeat dokumenttipätkät ja keikkatallenteet elävöittävät elokuvaa. Mitenkään uudenlainen muusikkotarina ei Levoton Tuhkimo ole, vaan pysyttelee kilttinä ja yllätyksettömänä. Silti siinä on riittävästi varmaa näyttelijäohjausta, ajankuvaa ja sympaattista kerrontaa ollakseen viihdyttävä ja jopa informatiivinen bändileffa. Niitähän ei Suomessa vielä ole liikaa tehty. Elokuva on totta kai myös pakollinen katsottava kaikille entisille ja nykyisille Dingo-faneille.

Mari Lindqvist

Tony Richardson: HUNAJAN MAKU

Englantilainen, työläistaustainen teinityttö Shelagh Delaney kirjoitti esikoisromaaniaan 50-luvun lopulla, mutta päättikin muuttaa käsikirjoituksensa loppumetreillä näytelmäksi. Näytelmästä A Taste of Honey tuli valtava menestys. Elokuvasovituksen ohjasi nuori Tony Richardson. Elokuva ja näytelmä kuuluivat tyyliltään 1950- ja 1960-luvun vaihteen brittiläiseen ”tiskipöytä­realismiin” (engl. kitchen sink drama) .Hunajan Maku (1961) sisälsi melkein kaikki sen aikaiset kielletyt aiheet; esiaviollista seksiä, teiniraskauden, homoseksuaalisuutta, roturajat ylittävää rakkautta, huonomaineisia naisia jne. Elokuva joutuikin esityskieltoon monessa maassa. Hunajan maku sai kuitenkin myös neljä brittien BAFTA-palkintoa ja nuoret pääosanesittäjät Rita Tushingham ja Murray Melvin nappasivat Cannesin näyttelijäpalkinnot.

Elokuvassa työväenluokkainen teinityttö Jo (Rita Tushingham) asuu alkoholisoituneen, miehiin menevän äitinsä Helenin (Dora Bryan) kanssa. Kun äiti menee hetken mielijohteesta naimisiin senhetkisen nuoren miesystävänsä (Robert Stephens) kanssa, Jo joutuu muuttamaan asumaan yksin. Jo päätyy jakamaan asunnon mukavan homopojan Geoffreyn (Murray Melvin) kanssa. Pian Jo tulee raskaaksi lyhyestä romanssistaan tummaihoisen merimiehen (Paul Danquah) kanssa. Geoffrey lupaa huolehtia lapsesta ja Josta. Elämä alkaa melkein näyttää valoisalta, kunnes Helen-äiti päättää muuttaa takaisin Jo:n luo jouduttuaan miehensä hylkäämäksi. Hänen on kuitenkin mahdotonta sulattaa tyttärensä erikoista perhekuviota.

Richardsonin henkilöohjaus on hienovireistä ja hän saa paljon irti nuorista pääosanesittäjistään. Elokuva voisi olla tekoajankohta huomioon ottaen opettavainen ja moralisoiva, mutta se onnistuu kertomaan raikkaasti ja realistisesti ihmisistä, joiden sukupuoli, seksuaalinen suuntautuminen tai tausta vaikuttavat ratkaisevasti mahdollisuuksiin elämässä selviytymiseen. Elokuvasta jää kaikesta karuudesta huolimatta toiveikas olo, sen nuorten päähenkilöiden asenteen tarttuessa katsojaan. Ihmisen pitää yrittää nauttia pienistä ilonhetkistä, aina kun se on mahdollista, lähtökohdista huolimatta. Vain täysillä elämällä jaksaa taivaltaa raskaimmat mäet ja alhot ihmiselon mutkikkaalla polulla.

Mari Lindqvist

Eva Vitija: PATRICIA HIGHSMITH JA RAKKAUDEN KAIPUU -LOVING HIGHSMITH

Eva Vitija teki vuonna 2022 koskettavan dokumentin Patricia Highsmithistä (1921–1995).Highsmith on tunnettu yhdysvaltalainen jännityskirjailija ja mm. Tom Ripley -hahmon luoja. Dokumentissa tutustutaan kirjailijaan hänen julkaisemattomien päiväkirjojensa kautta. Ne kertovat mm. rakkauden kaipuusta ja oman identiteetin löytämisestä.

Highsmith tuli tunnetuksi jo esikoisteoksellaan ”Muukalaisia junassa” (1950). Kirjasta on filmattu useampi versio, joista tunnetuin Alfred Hitchcockin samanniminen elokuva vuodelta 1951. Romaanissa ”Lahjakas herra Ripley” (1955) seikkaili antisankari Tom Ripley. Hänen vaiheitaan seurattiin viidessä eri teoksessa. Tämän lisäksi Highsmith kirjoitti mustan huumorin sävyttämiä novelleja. Claire Morgan-nimimerkillä kirjoitettu ”The Price of Salt” (1952) on lesborakkauden kuvaus, jossa on aikakaudelle epätyypillisesti onnellinen loppu. Todd Haynes ohjasi siitä vuonna 2015 palkitun elokuvan ”Carol”.

Dokumentissa otteita Highsmithin päivä- ​​ja muistikirjoista ​​lukee Gwendoline Christie. Lisäksi haastatellaan kirjailijan kanssa parisuhteessa olleita naisia. Kirjailija Marijane Meaker, joka tapasi Highsmithin 1950-luvulla New Yorkissa, kertoo elämästä homoseksuaalina New Yorkissa 1950-luvulla, identiteetin salailusta ja etsimisestä. Myöhemmin Highsmith oli tunnettu Pariisin yöelämässä. Vanhemmalla iällä hän koki julkisuuden ja menestyksen taakkana ja muutti eristyksiin Sveitsin ja Ranskan maaseuduille. Myös kirjailijan vanhuuden päivillä ilmenneitä rasistisia ja antisemitistisiä piirteitä käsitellään.

Mosaiikkimainen rakenne sopii hyvin Loving Highsmith-dokumenttiin, koska se kuvastaa Highsmithin omalaatuista persoonaa, jossa yhdistyvät kirjallinen ajattelutapa, henkilökohtaiset turhaumat ja tarkkaan harkittu julkisuuskuva. Lisäksi dokumentti kuvaa taidokkaasti ylipäätään taiteen tekemisen haasteita ja onnen hetkiä. Tällaisia kirjailijadokumentteja tarvitaan lisää.

Mari Lindqvist

Steven Soderbergh: OUT OF SIGHT- MIELETÖN JUTTU

Steven Soderberghin (Seksiä, valheita ja videonauhaa, Traffic) ohjaama Out of Sight – Mieletön juttu on tyylikäs ja maailman seksikkäämmäksikin mainittu rikoselokuva vuodelta 1998. Se perustuu Elmore Leonardin romaaniin. Pääosiin on saatu kaksi tuon hetken vetovoimaisimpiin kuuluvaa tähteä: George Clooney ja Jennifer Lopez. Elokuva kertoo paatuneesta pankkiryöstäjästä ja paikallisesta sheriffistä, joiden välille syntyy vankilapaon seurauksena loputon kissa- ja hiirileikki. Out of Sight ei ollut mikään suuri menestys ensi-ilta-aikaan, vaikka kriitikot siitä heti pitivätkin, mutta myöhemmin elokuva niitti mainetta ja siitä muodostui elokuvaharrastajien arvostama pulp-klassikko runsaine elokuvaviitteineen ja persoonallisine henkilöhahmoineen. Dennis Farina, Paul Calderon, Michael Keaton ja Samuel L. Jackson vetosivat myös yllättävissä cameo-rooleissaan.

Jack Foley (George Clooney) on tehnyt noin parisen sataa pankkiryöstöä, kun hän pakenee Floridan Gladesin vankilasta. Apuna hänellä on luotettu ystävänsä Buddy (Ving Rhames) sekä tohelo pilviveikko Glenn (Steve Zahn). Sattumalta paikalle tullut liittovaltion sheriffi Karen Sisco (Jennifer Lopez) puuttuu tilanteeseen ja joutuu kahakkaan, jossa hänet sysätään yhdessä Foleyn kanssa pakoauton takaluukkuun. Hetket takaluukussa menevät yllättävän rattoisasti elokuvista ja vankilapaoista keskustellen, kunnes Karen pääsee pälkähästä ja lähtee jäljittämään Foleyta tarkoituksena saada tämän takaisin vankilaan. Vai onko ajatuksena myös jatkaa jotain, mikä jäi kesken auton tavaratilassa? Kumpi painaa enemmän, intohimo vai velvollisuus? Haluaako Foley tulla sittenkin kiinni otetuksi, jos käsirautoihin on laittamassa hänet lumonnut Karen? Huijariliikemiehen viiden miljoonan dollarin timanttiröykkiölläkin on oma arvonsa, kun punnitaan, mihin suuntaan pitäisi lähteä elämässä.

Mieletön juttu (1998) lumoaa nokkelalla dialogillaan ja sähköisellä tunnelmallaan. Vaikka istuvaan nahkaan ja stilettikorkoihin pukeutunut Jennifer Lopez ei sheriffinä ole kaikkein uskottavimmasta päästä, kuten ei Clooneykään ylicharmanttina pankkirosvona, se ei menoa lainkaan haittaa. Alusta asti on selvää, että elokuvaa tässä katsotaan. Uskottavaa ja mukaansa tempaavaa ovat kuitenkin yllättävät juonen käänteet, pääparin välinen kemia ja ikuisuusaihe: voittaako rakkaus? Out of Sight-Mieletön juttu on nautittavaa viihdettä alusta loppuun.

Mari Lindqvist

Alfred Hitchcock: THE RING-KEHÄ

Alfred Hitchcockin varhaisimmat ohjaukset olivat mykkäelokuvia. Yksi näistä on vuonna 1927 ensi-iltaan tullut Kehä (The Ring), joka kertoo perinteisen rakkaustarinan ja kolmiodraaman urheilun maailmasta. Nimi viittaa nyrkkeilykehään, mutta myös koruun, jolla on oma merkityksensä tarinassa. Ohjaaja itse kutsui Kehää toiseksi varsinaiseksi Hitchcock-elokuvaksi. Elokuvassa onkin nähtävissä jo tuttuja symboleita, heijastuksien kautta kuvaamista ja lopussa poikkeuksellisen jännittäväksi yltyvä nyrkkeilyottelu.

Jack (Carl Brisson) on sirkuksessa työskentelevä amatöörinyrkkeilijä. Miehelle maksetaan siitä, että asiakas pääsee kehään haastamaan hänet. Miehen lempinimi on ”Yhden erän nyrkkeilijä”, koska hän lopettaa ottelun yleensä yhdellä tyrmäyksellä. Jackin kihlattu Mabel (Lilian Hall-Davis) houkuttelee asiakkaita nyrkkeilemään Jackia vastaan ja huomaa väkijoukosta tilanteesta kiinnostuneen Bobin (Ian Hunter). Mabel saa suostuteltua vastahankaisen Bobin otteluun ja Jack joutuu kerrankin pahoin tyrmätyksi. Hän on nyrkkeillyt tietämättään raskaan sarjan mestaria vastaan. Mabel ja Bob kiinnostuvat toisistaan ja Jack huomaa tämän. Jack haluaa haastaa Bobin ja näyttää Mabelille, että tämä on valinnut itselleen miehen, joka voittaa mestarinkin, jos palkintona on Mabelin rakkaus. Mutta onko silloin jo myöhäistä? Pystyykö nyrkkeilykehässä päättämään, kuka rakastaa ketä?

Kehä (1927) on tarinana moneen kertaan nähty, mutta siinä on mykkäelokuvien pelkistettyä viehätystä. Elokuvaa katsoessa voi myös miettiä, kuinka paljon nykypäivän dialogintäyteisissä elokuvissa on turhaa joutokäyntiä. Elokuvakerronnan muut keinot nousevat esiin vahvempana ja väliteksteinä näkyvät harvat repliikit täydentävät katsojan oivalluksia. Tässä elokuvassa poikkeuksellisesti myös käsikirjoitukseen osallistunut Hitchcock on ollut taituri jo tuolloin ja osannut jännitteen rakentamisen. Kolmiodraaman huipentumaa, lopun kaksintaistelua onkin hyvällä syyllä sanottu elokuvahistorian jännittävämmäksi nyrkkeilyotteluksi. Hitchcock-fanille elokuva on pakollinen lisä katsottaviin elokuvahelmiin.

Mari Lindqvist

John Krokidas: KILL YOUR DARLINGS

”Kill your darlings” on kirjoittajapiireistä tuttu lausahdus, jonka mukaan kirjailijan on kyettävä luopumaan hänelle rakkaista tekstin elementeistä, jos ne toimivat teoksessa painolastina. Amerikkalaisen John Krokidasin esikoisohjauksessa tätä lausetta kuulee käytettävän yliopiston opetuksessa, mutta elokuva on myös murhatarina, jossa ihminen menettää henkensä rakkauden tähden, koska hän on painolasti. Ennen kaikkea Kill Your Darlings (Yhdysvallat, 2014) kertoo tositarinan beat-sukupolven varhaisten edustajien Lucien Carrin, Allen Ginsbergin, William S. Burroughsin, Jack Kerouacin ja David Kammererin nuoruusvuosista. Pääosassa Allen Ginsbergina on Harry Potterina tunnetuksi tullut Daniel Radcliffe.

Eletään 1940-luvun alkua. Nuori runoilija Allen (Radcliffe) ihastuu Columbian yliopistoon päästyään heti enkelikasvoiseen Lucien Carriin (Dane DeHaan) ja jää hänestä riippuvaiseksi. Muita uusia tuttavuuksia paikassa ovat William S. Burroughs (Ben Foster), Davis Kammerer (Michael C. Hall) ja Jack Kerouac (Jack Huston), kaikki tulevia beat-runoilijoita ja kirjailijoita. Porukka järjestää vimmaisen liikkeen, jos tärkeintä on itseilmaisu ja vapaus. Ongelmana vain on, että heistä kukin on vahvasti omien tunteiden kahlitsemia ja vietävissä.

Krokidas on ohjannut tyylikkäästi elokuvan, joka kertoo kirjallisen beat-liikkeen alkutahdeista ja tapahtumasarjasta, joka vaikutti lähes kaikkiin beat-kirjailijoihin. Daniel Radcliffe on loistava nuorena ja arkana Ginsbergina, miehenä, josta kehkeytyy myöhemmin tärkeä beat-runoilija. Dane DeHaan vakuuttaa Luciena, manipuloivana hurmurina, joka viehätysvoimallaan saa muut tekemään työt, kun itse nauttii lähinnä työn hedelmistä. Vuonna 1944 Lucien Carr puukotti hengiltä entisen opettajansa David Kammererin. Carr joutui 18 kuukaudeksi vankilaan, ja itse tapahtuma päätyi sekä Burroughsin että Kerouacin myöhempiin teoksiin. Tärkeimmäksi elokuvassa nousee kuitenkin uuden ilmaisun etsiminen ja nuorten beat-kirjailijoiden kapina. Sen ja taidokkaasti valitun musiikin tahdissa elokuva etenee kuin beat-runo. Hienon elokuvan jälkeen jääkin mietityttämään, miksi Kill Your Darlings jäi Krokidasin toistaiseksi ainoaksi pitkäksi elokuvaksi. Toivottavasti hänestä kuullaan vielä.

Mari Lindqvist

Rose Glass: LOVE LIES BLEEDING

Brittiläinen indie-ohjaaja Rose Glass kohahdutti vuonna 2019 mielenterveysongelmia ja väkevää uskonnollista heräämistä yhdistävällä Saint Maud-esikoiselokuvallaan. Glassista onkin tullut kiinnostava ja varteenotettava ohjaaja, jolta voi odottaa mitä tahansa. Love Lies Bleeding (2024) ei tuota pettymystä. Tällä kertaa yhdistetään sottaisinta kasariestetiikkaa, kehonrakennusta, kostotarinaa ja naisten välistä rakkautta, unohtamatta pikimustaa huumoria ja surrealistista otetta. Pääosissa loistavat Kristen Stewart ja Katy O’Brian.

Yksinäinen susi, Lou (Stewart) työskentelee pikkukaupungin sotkuisessa, steroidien kyllästämässä kuntosalissa ja polttaa ketjussa. Hänen elämänsä on pelkkää puuduttavaa työtä ja väkivaltaisessa suhteessa elävän siskonsa (Jena Malone) auttamista. Kun kaupunkiin muuttaa kehonrakennuskilpailuihin valmistautuva Jackie (O’Brien), Loun elämä mullistuu. Naisista tulee nopeasti pari ja Lou päättää avustaa Jackieta tämän tavoitteissa, tarjoamalla ilmaiseksi steroideja ja kuntosalia käyttöön. Jackie innostuu hieman liikaa aineista, joihin ei aiemmin ole koskenut. Naisesta tulee paitsi vahvempi ja lihaksikkaampi, myös väkivaltaisempi, arvaamattomampi ja läheisriippuvaisempi. Käynnistyy tapahtumien ketju, johon sotkeutuvat myös Loun rikollinen isä (Ed Harris) ja perheen muut erikoiset jäsenet. Suonet pullistelevat ohimoilla ja lihaksissa, veri ja hiki roiskuvat, kun lumipalloefekti kasvaa kasvamistaan.

Monista muista naistenvälisestä rakkaudesta kertovista elokuvista Love Lies Bleeding eroaa siten, että päähenkilöt eivät kärsi homofobisesta ympäristöstä eikä heidän keskinäinen suhteensa muutenkaan ole elokuvassa ongelma tai traagisen kasvutarinan juonne. Päinvastoin eroottinen vetovoima ja kanssakäyminen ovat elokuvassa se keskus, josta kaikki alkaa ja saa voimansa sekä kimmokkeensa. Lopun unenomaiset, surrealistiset kohtaukset ja näyt vievät tarinan uudelle tasolle. Louta ja Jackieta ei pysäytä kukaan, kun pyörremyrsky on alkanut.

Mari Lindqvist

Kari Väänänen: HAVUKKA-AHON AJATTELIJA

Vuonna 2009 Kari Väänänen ohjasi Veikko Huovisen Havukka-ahon ajattelija– romaanin pohjalta samannimisen elokuvan. Päärooliin haviteltiin ensin Pirkka-Pekka Peteliusta, mutta lopulta korpifilosofi Konsta Pylkkäseksi valikoitui Kai Lehtinen. Elokuvan tapahtumat sijoittuvat sotien jälkeiseen Kainuuseen ja kuvaukset tehtiin Kuhmossa ja Puolangalla. Muissa tärkeissä osissa elokuvassa näyttelivät Hannu-Pekka Björkman, Tommi Korpela, Konsta Pöyliö, Ilkka Heiskanen ja Aake Kalliala.

Metsätyömies Konsta Pylkkänen (Kai Lehtinen) on omaperäinen ajattelija ja paikallinen kuuluisuus Kainuun korvessa. Hänen paras ystävänsä on samalla aaltopituudella oleva Mooses Pessi (Ilkka Heiskanen), jonka poika Nikke (Konsta Pöyliö) ihailee Konstaa yli kaiken. Konsta Pylkkänen pestataan kahden helsinkiläisen biologin, maisteri Ojaston (Hannu- Pekka Björkman) ja maisteri Kronbergin (Tommi Korpela) avustajaksi, koska hän tuntee paikalliset linnut ja ympäristön kuin omat taskunsa. Sattumalta Pylkkänen onnistuu tekemään tieteellisen läpimurron, josta Ojasto ja Kronberg ovat riemuissaan.

Timon Salmisen tarkka ja rauhallinen luontokuvaus tekee ensikuvista lähtien vaikutuksen. Suomalainen luonto näyttää elokuvassa niin sykähdyttävältä, että kesää tulee väkisin ikävä. Kai Lehtinen onnistuu roolissaan ristiriitaisena Konsta Pylkkäsenä. Vaikka mies on viisas ja omalaatuinen pohdiskelija, hänestä löytyy myös kiivas ja epävarma, kateellinenkin huijari, joka vaatii jatkuvasti vahvistusta omasta erityislaatuisuudestaan. Aake Kallialan Kuoliaaksinaurattaja on tehty elokuvassa mystiseksi rappiohahmoksi, kiinnostava valinta käsikirjoituksen tehneeltä Väänäseltä sekin. Konsta Pöyliön Nikke on hurmaava vilpittömyydessään. Myöhemmin nuorta näyttelijää on nähty Kari Väänäsen ohjaamassa Taivaan tulet-sarjassa. Havukka-ahon ajattelija (2009) on kokonaisuudessaan onnistunut kirjafilmatisointi. Ainoastaan muutama Pylkkäsen uniin perustuva fantasiakohtaus näyttää nykysilmiin hieman kotikutoiselta toteutukselta. Toisaalta nekin luontuvat hyvin elämänmakuiseen ja humoristiseen kokonaisuuteen. Tämän suomalaisempaa elokuvaa ei ihan heti tule mieleen 2000-luvulta.

Mari Lindqvist

Jack Clayton: KULTAHATTU-THE GREAT GATSBY

F. Scott Fitzgeraldin klassikkoromaanin kolmas filmatisointi ilmestyi vuonna 1974. Aikaisemmat versiot ilmestyivät 1920-luvulla mykkäversiona ja vuonna 1949 Elliott Nugentin ohjaamana. Kolmannessa näyttelivät päärooleja Robert Redford ja Mia Farrow. Käsikirjoituksen tähän filmatisointiin laati Francis Ford Coppola ja ohjaaja oli brittiläinen Jack Clayton. Raharikkaista, moraalittomista, huvittelunhaluisista nuorista aikuisista kertovassa romaanissa ja elokuvassa eletään poikkeuksellisen kuumaa kesää vuonna 1925. Isolla budjetilla tehty yli kaksituntinen elokuva palkittiin Oscarilla puvustuksestaan sekä Nelson Riddlen musiikista.

Liki kolmekymppinen lakimies Nick (Sam Waterston) muuttaa varakkaan Jay Gatsbyn (Robert Redford) naapuriin pieneen merenrantataloon. Vastarannalla asuu Nickin serkku Daisy (Mia Farrow) öykkärimäisen, ökyrikkaan Tom Buchananin (Bruce Dern) kanssa. Avioliitto ei ole onnellinen, mutta omaisuus ja yhteinen lapsi pitävät Daisyn pettävän aviomiehensä luona. Nickin myötä Daisy tapaa Gatsbyn uudelleen monen vuoden jälkeen. Mies oli ennen 1. maailmansotaa seurustellut hetken aikaa Daisyn kanssa, mutta sodan aikana varakkaasta kodista oleva Daisy valitsee aviomiehekseen köyhän Gatsbyn sijasta rikkaan Tomin. Daisy ja myöhemmin vaurastunut Gatsby rakastavat yhä toisiaan, mutta Daisyn on edelleen vaikeaa lähteä onnettomasta liitostaan.

Claytonin ohjaama Kultahattu perustuu pääasiassa pääparin, sen ajan suurien tähtien, Redfordin ja Farrowin säteilyn varaan. Myös puvustukseen, lavastukseen, visuaalisesti näyttävään 20-luvun ilmapiiriin on panostettu. Voimakkaimman vaikutuksen tekee kuitenkin Sam Waterstonin näyttelemän Nickin, tarinan kertojan kasvutarina. Ensin varauksetta Daisya, Tomia ja nousukasmaista Gatsbya ihaileva mies huomaa pikkuhiljaa alkavansa halveksia näiden rahanahneutta ja itsekkyyttä, moraalittomuutta, maailmaa, jossa oma mukavuudenhalu ja mielihyvä nousee aina etusijalle. Nickin mukana katsoja järkyttyy; rahalla voi todentotta ostaa, jos ei rakkautta, niin ainakin haluamansa elämän, vaikka toisen hengen kustannuksella. Fitzgeraldin tarina on valitettavan uskottava: rahan mahti ei taida koskaan maailmassa horjua.

Mari Lindqvist

Jonathan Glazer: THE ZONE OF INTEREST

Brittiläis-puolalainen, historiallinen draamaelokuva The Zone of Interest valmistui vuonna 2023. Muodoltaan poikkeuksellisen, saksankielisen holokaustielokuvan ohjasi Jonathan Glazer.  Hyytävän ahdistava elokuva sai lukuisia palkintoja ja ehdokkuuksia, mukaan lukien kolme Golden Globe -ehdokkuutta sekä viisi Oscar-ehdokkuutta, joista se voitti parhaan kansainvälisen elokuvan sekä parhaan äänityksen palkinnot. Elokuva perustuu löyhästi Martin Amisin samannimiseen kirjaan vuodelta 2014. Se kertoo natsiupseerin perheestä, joka elää idyllistä arkeaan kauniissa talossaan Auschwitzin keskitysleirin naapurissa.

Keskitysleirin komentaja Rudolf Höss (Christian Friedel) elelee perheensä kanssa kukoistavan puutarhan ympäröimässä kodissa. Isän työpaikka, keskitysleiri on aivan talon vieressä, korkean muurin takana. Sieltä kuuluu ympärivuorokautisesti laukauksia, itkua, koirien haukuntaa, huutoa ja valitusta. Se ei tunnu ketään perheessä häiritsevän. Perheen äiti Hedwig (Sandra Hüller), jota kutsutaan myös lempinimellä Auschwitzin kuningatar, komentaa palvelijoitaan ja hoitaa puutarhaansa. Lapset leikkivät pihalla, käyvät melomassa ja uimassa. Isä pohdiskelee kotona, miten keskitysleirin kapasiteettia voisi vielä kasvattaa. Krematorion piipusta tupruttaa savu, lapset pelaavat juutalaisten kultahampailla ja äiti kokeilee keskitysleiriltä saatua turkkia ylleen. Kahden maailman, helvetin ja paratiisin, erottaa toisistaan vain korkea, piikkilangoin koristeltu tiilimuuri.

Elokuvan kuvakerronta on toteutettu erityisellä, tehokkaalla tavalla. Lähikuvia ei ole, ja tavallisten elokuvakameroiden lisäksi kuvaustilanteessa on ollut käytössä kymmenkunta pientä, valvontakameroiden kaltaista kameraa, joiden sijainnista improvisoivilla näyttelijöillä ei ole ollut tietoa. Tästä tyylistä välittyy voimakkaasti dokumentaarinen tunnelma, katsoja on ikään kuin seuraamassa tosi tv:tä, näkemässä oikean Rudolf Hössin, kammottavan massamurhaajan kotielämää, kuin hän olisi kuka tahansa perheenisä. Vielä tärkeämpään osaan elokuvassa nousee perheenäiti Hedwig, joka sopivasti osaa sulkea silmänsä ja tukkia korvansa, vaikka vieressä tapahtuisi kammottavia veritekoja. Kunhan kukat kukoistavat ja kahvikutsuilla riittää vertailtavaa, kenellä on hienoin juutalaisilta varastettu mekko yllään.

Mica Levin kalsea elektroninen musiikki ja Johnnie Burnin rakentama vaikuttava äänimaailma ovat elokuvan kivijalka. Äänen ja kuvan ristiriita on raastava ja ajattelemaan pakottava. Elokuva osoittaa kaunistelematta sen, miten monin eri tavoin ihminen on valmis ummistamaan silmänsä lähellä tapahtuvista kauheuksista. Oli sitten kyse fasismista, ympäristötuhoista, sodan mielettömyyksistä tai muista hirmuteoista. Hirvittäväänkin taustahälyyn on pelottavan helppo tottua, jos itsellä on asiat mukavasti. The Zone of Interest in kaltaisia mestariteoksia tarvitaan muistuttamaan, että ihminen ei ole muuttunut miksikään.

Mari Lindqvist

Francois Ozon: ISABELLE-NUORI & KAUNIS

Ranskalainen ohjaaja Francois Ozon (Koko perheen lemmikki, Vieras talossa, Swimming Pool) ei ole kaihtanut elokuvissaan hankalia aiheita. Hänen tyylinsä voidaan luokitella psykologiseksi realismiksi, joka ei saarnaa eikä ota kantaa, vaan näyttää vain henkilöidensä, usein teini-ikäisten mielenmaisemia kaikessa raadollisuudessaan. Elokuvassa Isabelle-nuoris &kaunis (Jeune et jolie, 2013) 17-vuotias Isabelle päättää hetken mielijohteesta ja elämäänsä jännitystä saadakseen ryhtyä myymään seksiä varakkaille vanhemmille miehille. Elokuva on silmiinpistävän ranskalainen, visuaalisesti kaunis päähenkilöään esittävää entistä huippumallia, Marine Vacthia 23, myöten.  Tapahtumat etenevät totta kai legendaarisen Françoise Hardyn tulkitseman chansonin tahdittamana.  Elokuva vertautuu helposti Luis Buñuelin klassikkoon Päiväperho (1967) jossa Catherine Deneuven esittämä aviovaimo ryhtyy prostituoiduksi. Bunuel otti kuitenkin voimakkaasti kantaa ja irvi porvarillisen maailman kaksinaismoraalille.  Sitä ei Ozon tee, vaan pysyttelee Art house-tyylisessä, kommentoimattomassa realistisuudessaan. Kasvutarinana ja omien rajojen etsimisen tarinana Ozonin elokuva toimiikin ehkä parhaiten.

Elokuva jaksottuu neljään vuodenaikaan ja alkaa kesästä. 17 vuotta täyttävä Isabelle (Marine Vacth) lomailee perheensä kanssa rantahuvilalla. Hän on juuri herännyt seksuaalisesti ja päättää määrätietoisesti menettää neitsyytensä tapaamalleen saksalaismiehelle. Kokemus on pettymys ja Isabelle kertoo siitä pikkuveljelleen, joka omalla tahollaan käy läpi omaa seksuaalisuuttaan. Syksyllä Isabelle päättää aloittaa uuden elämän. Hän on perustanut sivuston nettiin ja myy siellä itseään kovaan hintaan. Valttikolttina hänellä on nuoruus ja kauneus. Isabelle on varakkaasta kodista eikä tarvitsisi rahaa. Seksikään ei tuota hänelle suurempaa mielihyvää, mutta vallantunne ja seikkailunnälkä seksin myymisessä viehättää. Suurin osa asiakkaista on vanhempia miehiä, jotka maksavat mitä vain kauneudesta ja nuoruudesta. Samaan aikaan Isabelle esittää perheelleen ja ystävilleen tavallista opiskelijatyttöä. Kaksoiselämä koukuttaa, mutta alkaa näyttää myös vaarallisia puoliaan. Yksi tärkeimmistä vakioasiakkaista on vanhempi herrasmies Georges, jonka kanssa Isabellelle syntyy jonkinlainen henkinen yhteys. Georges motivoi häntä jatkamaan työssään. Lopulta Isabelle tekee päätöksen lopettaa seksityön hänen takiaan. Vaan onko silloin jo liian myöhäistä?

Ozonin näkökulma on elokuvassa hyvin miehinen. Kuten Isabellen asiakkaat, ohjaajakin tuntuu jääneen päähenkilönsä kauneuden ja nuoruuden lumoihin. Elokuva estetisoi Isabellen elämän tyhjyyttä kauniilla kuvilla ja musiikilla, ilman pätevää syytä.  Silti Isabellen elämä on hankalaa ja raastavaa. Hän tekee päätöksiä vailla selkeää suuntaa, vain kapinoidakseen ja saadakseen huijattua höveleiltä miehiltä rahaa, jota ei edes tarvitse. Elokuvan aikana ja etenkin sen loputtua vanhempi katsoja voi huokaista helpotuksesta: olihan nuoruus omalla tavallaan hienoa aikaa, mutta Luojan kiitos se on ohi. Tämän havainnon myötä Ozonin vähemmän kiinnostavakin välityö toimii ja saa tärkeän merkityksen.

Mari Lindqvist

Chris Noonan: BEATRIX POTTER- TAITEILIJAELÄMÄÄ

Chris Noonan ohjasi englantilaisesta lastenkirjailija Beatrix Potterista (1866–1943) elokuvan vuonna 2006. Odotukset olivat suuret, koska edellinen elokuva, yli kymmenen vuotta sitten ensi-iltaan tullut lastenelokuva Babe oli ollut suuri yleisömenestys.  Beatrix Potter- Taiteilijaelämää -elokuvaan pettyi silti varmasti moni katsoja. Nyt ei ollut kyse lastenelokuvasta, mutta aikuisillekin elokuva oli hieman liian herttainen ja naiivi. Renee Zellweger, Emily Watson ja Ewan McGregor näyttelevät elokuvassa kuitenkin varmalla otteella ja Englannin vehreät järvialueet toimivat jo pelkästään matkailumainoksena. Viktoriaanisessa Englannissa Beatrix Potter oli joka tapauksessa hahmona ainutlaatuinen: omapäinen, erakkomainen, vahva nainen, joka taisteli menestyksekkäästi oman taiteensa esiin saamiseksi. Siksi elokuvan sokerisuutta on helppo katsoa läpi sormien.

Eletään 1900-luvun alkua. Neiti Potter (Renee Zellweger) tarjoaa sinnikkäästi kustantajille Petteri Kaniini -esikoisteostaan, mutta huonolla menestyksellä. Hänen sukunsa, eritoten äiti (Barbara Flynn) on naisen kirjailijuutta vastaan. Perheen mielestä Beatrixin pitäisi yli kolmekymppisenä naisena keskittyä lähinnä aviomiehen metsästykseen. Lopulta Warnerin veljekset lupautuvat kustantamaan kirjan tarjotakseen nuorimmaiselle veljeksistä ”ajankulua” ja saadakseen pikkuveljensä pois jaloista. Norman Warner (Ewan McGregor) innostuukin yllättäen kirjan upeasta kuvituksesta ja hauskoista tarinoista. Hän päättää perehtyä kirjan kustantamiseen huolella. Vuonna 1902 julkaistusta Petteri Kaniinista tulee heti yleisön suosikki. Potter tutustuu myös Normanin naimattomaan siskoon, Millieen (Emily Watson) ja naisista tulee parhaat ystävät. Edessä on kuitenkin traagisia käänteitä ja taistelua Potterin suvun matriarkkoja vastaan. Taitavaksi liikenaiseksi ja luonnonsuojelijaksi kasvava Potter ei välty elämässään sydänsuruilta ja yllättäviltä elämänkäänteiltä.

Noonan on uskaltautunut leikkimään Potterin luomilla eläinhahmoilla ja animoimaan niitä tarinan elävöittämiseksi. Ajoittain animointi toimii, etenkin kun kerrotaan Potterin lapsuuden satumaailmasta, mihin tämä pakenee aina kun aikuisten maailma tympäisee. Potterin ollessa aikuinen piirrospupujen henkiinheräämiset aiheuttavat katsojassa lähinnä vaivaantumista.  Romanssi Norman Warnerin kanssa on sekin elokuvassa kovin ennalta-arvattava. Edes Ewan McGregor ei saa kiiltokuvamaiseen roolihahmoonsa särmää tai uskottavuutta. Aina loistava Emily Watson sen sijaan ilahduttaa naisasianaisena ja Normanin persoonallisena siskona. Koko elokuvan pelastaa Beatrix Potterin oikeasti mielenkiintoinen elämä. Sitä ei elokuvan liiallinen söpöilykään pilaa. Ja ollaanhan kuitenkin viktoriaanisissa, koreissa asuissa pupujen, siilien ja ankkojen keskellä, kauniissa vehreissä järvimaisemissa. Tällaista silmäkarkkia marraskuinen harmaa sielu joskus janoaa.

Mari Lindqvist

Adolfo J. Kolmerer: SNOWFLAKE

Saksalainen Adolfo J. Kolmerer debytoi vuonna 2017 elokuvallaan Snowflake (Schneeflöckchen). Tarantinon, Lynchin ja Cohenin veljesten elokuvat ajoittain mieleen tuova esikoinen riemastutti ja hämmensi katsojia. Ns. kostoelokuvaksi määritelty, pienen budjetin elokuva on hullu, yllätyksellinen, väkivaltainen aikuisten satu, jota tarjoaa aivovoimistelua koko sen keston, kahden tunnin ajan.

Eletään lähitulevaisuuden Berliinissä. Kaupunki on muuttunut väkivaltaiseksi ja vaaralliseksi kaaokseksi. Tan (Erkan Acar) ja Jadid (Reza Brojerdi) ovat turkkilaistaustaiset veljekset, jotka lähtevät kostamaan vanhempiensa kuolemaa. Samaan aikaa nuori nainen, Elia (Xenia Georgia Assenza) jahtaa heitä, omien vanhempiensa tappajia. Tan ja Jadid löytävät varastamansa auton takapenkiltä elokuvakäsikirjoituksen, jossa seikkailevat Tan ja Jadid-nimiset henkilöt. Kun he ymmärtävät, että käsikirjoituksesta on nähtävissä heidän koko elämänsä ja tuleva kohtalonsa, he lähtevät etsimään elokuvakäsikirjoituksen tekijää. Ikävä vain, että käsikirjoituksen tekijä, Arend-niminen hammaslääkäri (Alexander Schubert) muuntelee käsikirjoitusta koko ajan lennossa ja vaikuttaa Tanin ja Jadidin elämään samaan aikaan ratkaisevalla tavalla. Käsikirjoituksesta selviää, että ainoastaan Snowflake-niminen enkeli voi miehet pelastaa tuholta.

Kiinnostavasti mustaa komediaa, yhteiskuntakriittisyyttä, toimintaa, ironiaa ja maagista realismia sekoittava Snowflake (2017) toimii ensi minuuteista alkaen. Saksaa, englantia ja puolaa puhutaan sekaisin, mutta se tuo elokuvaan vain oman lisämausteensa. Röyhkeä asenne, vinksahtanut käsikirjoitus ja visuaalisesti vaikuttava rosoinen kauneus tekevät tästä elokuvasta ainutlaatuisen, uniikin lumihiutaleen.

Mari Lindqvist

Jason Reitman: LABOR DAY

Jason Reitman (Juno, Young Adult ja Tully) on aiemminkin ohjannut laadukkaita elokuvia. Sellainen on myös herkkävireinen arkidraama Labor Day (2013), joka perustuu Joyce Maynardin samannimiseen romaaniin. Vuoteen 1987 sijoittuva tarina kertoo paitsi kahden rikkinäisen aikuisen rakastumisesta ja menetyksistä, myös nuoren pojan kasvun kannalta ratkaisevista päivistä. Pääosissa näyttelevät Kate Winslett, Josh Brolin ja Gattlin Griffith.

Amerikan syrjäseudulla yksinhuoltaja Adele Wheeler (Kate Winslet) on kaupassa 13-vuotiaan poikansa Henryn (Gattlin Griffith) kanssa, kun haavoittunut mies Frank (Josh Brolin) tunkeutuu heidän seuraansa, lopulta autoon ja kotiin. Vieras paljastuu vankikarkuriksi, mies on tuomittu murhasta ja karannut vankilasairaalasta. Frank pyytää Adelelta leposijaa yhdeksi yöksi ennen kuin kapuaisi ohi matkaavan junan kyytiin. Mutta junat eivät kulje ja viikonloppu venähtää. Poliisit etsivät Frankia aktiivisesti. Yhteiselo alkaa takkuillen, mutta Frank haluaa olla hyödyllinen, hän korjaa ja paikkaa luhistuvaa taloa, kokkaa Adelelle ja Henrylle, opettaa Henrylle baseballin saloja. Adele, joka on kärsinyt eronsa jälkeen pahoista paniikkikohtauksista ja masennuksesta, alkaa luottaa Frankiin, vaikka miehen vaarallisuudesta varoitellaan tv:ssä. Kaikkea tätä seuraa hämmentynyt, murrosikäinen Henry. Oman mielipiteensä tuo esiin paikkakunnalle muuttanut samanikäinen tyttö, joka kyseenalaistaa Henryn luottamuksen Frankiin ja Adeleen. Tilanne on kaikille haastava. Adelella ja Frankilla on traumansa läpikäytävänä ja miten Frank ylipäätään onnistuisi pakenemaan ilman vankilaan päätymistä.

Vaikka Labor Day (2013) on omalla tavallaan naiivi ja romanttisia viihdelukemistoja mukaileva hömppäelokuva, siinä on myös arkista ja rosoista kauneutta. Kate Winslett on osissaan aina erinomainen. Nytkin hän onnistuu tavoittamaan pahasti traumatisoituneen, mieleltään tasapainottoman äidin, joka näkee vankikarkurissa itselleen pelastuksen. Josh Brolinin Frank on kliseisemmin rakennettu ”kiltti pahis”. Tärkein henkilö on kuitenkin Gattlin Griffithin Henry, jonka ihmettelevin silmin koko tarinaa katsotaan. Stereotypioistaan huolimatta sympaattinen arkidraama luottamuksesta ja toivosta vetoaa.

Mari Lindqvist

Aaron Sorkin: MOLLY’S GAME

Molly’s Game on vuonna 2017 ensi-iltansa saanut yhdysvaltalainen elämäkerrallinen elokuva, jonka käsikirjoitti ja ohjasi Aaron Sorkin. Sorkin on tunnettu laadukkaista käsikirjoituksistaan ja Mollys’s Game oli hänen onnistunut esikoisohjauksensa. Elokuva perustuu Molly Bloomin vuonna 2014 ilmestyneeseen muistelmateokseen. Pääosissa näyttelevät Jessica Chastain, Idris Elba, Kevin Costner ja Michael Cera. Elokuvan tositarina kertoo naisesta, joka nousi olympia-tason kumparelasku-uransa jälkeen miljoonia tienaavaksi pokerikuningattareksi.

Molly Bloom (Jessica Chastain) oli nuorena olympialupaus, jonka kumparelasku-ura pysähtyi vakavaan onnettomuuteen. Tämän jälkeen nuori nainen suuntasi etsimään töitä Hollywoodiin, mutta päätyikin erinäisten mutkien kautta järjestämään yksityisiä pokeri-iltoja, joissa miljooniaan pelasivat viihdetaivaan suuret nimet ja muut varakkaat peliaddiktit. Molly pyrki pysymään lain oikealla puolella, mutta pelipöytään eksyi lopulta venäläisiä mafiosoja ja summat alkoivat käydä vaarallisen suuriksi. Molly joutui hengenvaaraan, poliisien silmätikuksi ja lopulta oikeussaliin.

Molly’s Game ei kuitenkaan käänny puuduttavaksi oikeussalidraamaksi, vaan kertoo uskomattoman tarinan lahjakkaasta selviytyjästä ja bisnesnaisesta. Bloomin uurastusta on kiehtovaa katsoa, eikä dialogivetoisuuskaan haittaa tarinassa, jossa näppärällä sanailulla on eteenpäin vievä voima. Jessica Chastain on loistava vahvana selviytyjänä miehisessä maailmassa. Hienosti leikattu kokonaisuus pitää 140 minuuttia otteessaan. Sähköinen tunnelma, älykäs dialogi ja tiukat pelitilanteet tekevät tositarinasta kutkuttavaa viihdettä.

Mari Lindqvist

Jussi Itkonen: HURRIGANES-KUUMAT KUNDIT

Keväällä 1976 Hur­ri­ga­nesin Hot Wheels-levy oli juuri ilmestynyt kauppoihin. Samaan aikaan markkinoille tuotettiin Jussi Itkosen ohjaamana Kuumat kundit-elokuva, joka perustui levyn musiikkiin. Ki­ta­ris­ti Ile Kal­lio oli liittynyt bändiin Albert Järvisen seuraajaksi. Cisse Häkkinen oli bassossa ja Remu Aaltonen totta kai rummuissa. Halvalla tehty elokuva on dokumentti, joka on kehystetty fiktiivisellä rakkaustarinalla. Nuoria rakastavaisia näyttelevät Kari Heiskanen ja Lilli Kaipainen.

Elokuvan heikoin lenkki on näytelmälliset osuudet, vaikka nuoria rakastavaisia esittävät pellavapäinen Heiskanen ja raikas Kaipainen ovatkin aidonoloisia rooleissaan. Ile, Remu ja Cisse paitsi soittavat, myös pelaavat jalkapalloa (farkuissa), ajavat moottoripyörillä, harjoittelevat ja neuvottelevat levypomojen kanssa. Myös roudareiden työtä seurataan ja heitä haastatellaan. Nähdäänpä elokuvassa hymyilyttävän venytetty pätkä, jossa Remu kylpee ammeessa ja paidattomat Ile ja Cisse tulevat kylpyhuoneeseen hengailemaan ja pelleilemään. Luontevasti dokumentti päättyy keikkaan.

Elokuvassa esitetään kappaleet ”Elephant’s Boogie”, ”Hot Wheels”, ”Woo-oo-oo-oo-o”, ”Ridin’ Ridin’” ja ”I’m Moving on”, jota ei kuulla Hot Wheels -albumilla. Mikään elokuvataiteen helmi ei Hurriganes-Kuumat kundit (1976) ole, mutta herkullista ajankuvaa ja rockhistoriaa siitä saa aimo annoksen.

Mari Lindqvist

Jalmari Helander: SISU

Jalmari Helanderilta (Rare Exports, 2010, Big Game, 2014) tuli vuonna 2022 ensi-iltaan kaikkien aikojen parhaimmaksi suomalaiseksi toimintaelokuvaksi kehuttu Sisu. Jälleen kerran Helanderin elokuvassa näyttelee tuttu luottonäyttelijä Jorma Tommila. Myös Mimosa Willamo uhmakkaana naisvankien johtajana vakuuttaa. Juoni on yksinkertainen, toiminta reipasta ja komiikkaakin elokuvasta löytyy, kun kaikki lyödään sarjakuvamaiseen tyyliin läskiksi. Sisu sai yhdeksän Jussi-ehdokkuutta vuoden 2024 gaalassa. Varsinaisia Jussi-palkintoja tuli neljä, enemmän kuin mikään muu elokuva. Jussit tulivat kuvauksesta, lavastussuunnittelusta, maskeeraussuunnittelusta ja leikkauksesta.

Toinen maailmansota on loppumassa. Perheensä menettänyt Aatami Korpi (Jorma Tommila) kaivaa kultaa Lapin erämaassa. Yhtäkkiä hän osuu kultasuoneen ja päättää saman tien lähteä kuljettamaan aarrettaan kaupunkiin. Matkalla hän törmää jo kotimatkalla olevaan natsituhopartioon, jonka kanssa alkaa verinen taistelu. Taistelusta seuraa loputon kostoretki, kun natsit alkavat tavoitella sisukkaan Aatamin kulta-aarretta. He eivät vain tiedä, kuka Aatami on. Talvisodassa yksin 300 venäläissotilasta tappanut mies on legenda. Hän on mies, joka ei suostu kuolemaan. Tämän tietää myös natsien vangitsema suomalaisnainen (Mimosa Willamo), joka lähtee johtamaan naisvankien joukkoa Aatamin avustamalla pakoretkellä.

Kjell Lagerroosin upea kuvaus sekä Juri Sepän ja Tuomas Wäinölän jylhä musiikki tekevät Sisusta ennennäkemättömän suomalaisen elokuvan. Panu Riikosen äänimaailma kruunaa kokonaisuuden.  Aina ei myöskään elokuvassa tarvitse olla runsasta dialogia. Aatami sanoo ainoat painavat sanansa elokuvan lopussa. Se riittää. Toiminta ja suomalainen sisu on puhunut.

Mari Lindqvist

Ridley Scott: HOUSE OF GUCCI

Blade Runner (1982) -ja Thelma & Louise (1991) -elokuvistaan tunnetulta ohjaaja Ridley Scottilta tuli vuonna 2021 ensi-iltaan kiinnostava elokuva muotimaailmasta. House of Gucci perustuu todellisiin tapahtumiin ja Sara Gay Fordenin samannimiseen kirjaan, jossa käydään läpi erään rikoksen tarina. Rahasta ja vallasta kertova draamaelokuva on saanut tähdikseen Lady Gagan, Adam Driverin, Jeremy Ironsin, Al Pacinon ja Jared Leton.

Patrizia Reggiani (Gaga) on tavallisen työläisperheen tyttö, joka tapaa sattumalta miehen, jolla on hyvin kuuluisa sukunimi. Maurizio Guccin (Adam Driver) isä omistaa puolet nimeään kantavasta muotitalosta. Eteenpäin pyrkivä, rempseä Patrizia kiinnostuu ujosta ja hillitystä Mauriziosta välittömästi, vaikka tämä onkin tylsästi lakimies eikä toimi muotimaailmassa muun suvun tapaan. Pian pariskunta on jo naimisissa, Maurizion suvun vastusteluista huolimatta. Patrizia saa Maurizion kiinnostumaan muotibisneksestä siinä vaiheessa, kun perheenlisäystä alkaa ilmaantua. Parin välit alkavat ajan kuluessa kuitenkin rakoilla ja vuosikymmenen avioliitto päätyy lopulta murhaan. Patrizia Reggianista tulee kuuluisa ”musta leski”. Hän saa pitkän vankilatuomion.

Vaikka Scott onkin käyttänyt taiteellista vapauttaan House of Guccissa, elokuva miellyttää perinteisellä kerronnallaan ja taitavilla roolisuorituksillaan. Lady Gaga on loistava juonittelevana, mutta omalla tavallaan rehtinä onnenonkijana. Adam Driverin Maurizio näyttelee hänen vastakohtaansa, nörttimäistä hienostosuvun vesaa uskottavalla varmuudella. Jared Leto yllättää lähes tuntemattomaksi naamioituneena, tyylittömänä Paolo Guccina, vaikka sortuukin välillä ylilyönteihin. Eritasoiset Italia-aksentit ja kielen vaihtumiset lennosta eri kohtauksissa syövät uskottavuutta, mutta katsojan kuullessa osuvia 80-luvun hittikappaleita tapahtumien taustalla nämäkin on helppo antaa anteeksi. Vaikka kyse on traagisista tapahtumista ja erään muotisuvun lopusta, viihtymistä elokuvan parissa ei voi estää.

Mari Lindqvist

Nadine Labak: CARAMEL

Caramel on vuonna 2007 ilmestynyt libanonilainen komedia ja Nadine Labakin esikoisohjaus.  Labaki kirjoitti käsikirjoituksen yhdessä Rodney El Haddadin ja Jihad Hojeilyn kanssa. Hän näyttelee myös yhtä elokuvan pääroolia. Caramel esittelee Beirutin, jota useimmat ihmiset eivät tunne. Poliittisten ongelmien sijaan se kertoo viidestä libanonilaisesta naisesta, jotka kokoontuvat kauneushoitolaan ja käsittelevät siellä keskenään tavallisia arkisia huoliaan.  Caramel sai ensi-iltansa Cannesin elokuvajuhlilla vuonna 2007.

Layale (Labaki) työskentelee libanolilaisessa kauneushoitolassa ja on ajautunut kriisiin, koska on salasuhteessa naimisissa olevan miehen kanssa. Hänen työkaverinsa kamppailevat omien ongelmien kanssa. Nisrine (Yasmine Al Massri) on hermostunut, koska ei ole enää neitsyt, vaikka on menossa naimisiin. Hänen suvussaan ja uskonnossaan kielletään esiaviollinen seksi. Rima (Joanna Moukarzel) pitää naisista, mikä myöskään ei ole yleisesti hyväksyttyä. Vakioasiakas Jamal (Gisèle Aouad) juoksee erilaisissa koe-esiintymisissä ja pelkää vanhenemista. Rose (Sihame Haddad) on naisten ystävä, keski-ikäinen ompelijatar, joka asuu mieleltään epävakaan isosiskonsa Lilin (Aziza Semaan) kanssa kauneussalongin naapurissa. Kun Rose rakastuu ensimmäistä kertaa elämässään, hänen on tehtävä kipeitä valintoja.

Elokuvan nimi viittaa sokerimassaan, jolla poistetaan salongissa ihokarvoja. Makeansuolaista, kirpaisevaa on myös naisten elämä. Sokeroinnista onkin saatu elokuvan ehkä tunnepitoisin ja tragikoomisin kohtaus, kun Layale saa asiakkaakseen miesystävänsä vaimon. Ohjaaja käsittelee seksuaalisuutta, pettymyksiä, traditioita ja naisen eri rooleja komedian keinoin ja onnistuu siinä loistavasti. Elokuvan haikea loppu koskettaa. Elämässä ei kaikki mene kuin Hollywoodissa. Ja aina ei elokuvissakaan. Tällaiset arkisenkauniit elokuvat ovat siksi niin tärkeitä.

Mari Lindqvist

Lee Isaac Chung: MINARI

Lee Isaac Chung on Yhdysvaltojen Arkansiassa maatilalla kasvanut korealaistaustainen ohjaaja, jonka neljäs pitkä elokuva Minari (2020) kahmi peräti kuusi Oscar-ehdokkuutta. Omista lapsuudenkokemuksistaan ammentava Chung onkin elokuvassa elementissään. Minari kertoo korealaisperheestä, joka muuttaa viljelemään kasviksia Arkansasiin 1980-luvulla. Oskarin elokuvasta nappasi veteraaninäyttelijä Yuh-Jung Youn, joka esittää perheen kiroilevaa, korttia pelaavaa mummoa.

Yin perhe muuttaa Kaliforniasta Arkansasiin. Isä Jacob (Steven Yeun) aikoo kasvattaa korealaisia vihanneksia ja hedelmiä ja myydä niitä kaupunkiin, toiveena perheen rikastuminen. Apunaan hänellä on paikallisena kylähulluna pidetty avulias Paul (Will Patton). Jacobin vaimoa Monicaa (Yeri Han) ei maalle muutto ja siellä asuminen innosta, hän kaipaa takaisin Kalifornian korealaiseen yhteisöön. Monican oloa helpottaa kuitenkin hänen äitinsä Soon-ja (Youn Yuh-jung) joka muuttaa Koreasta Arkansasiin auttamaan lastenhoidossa. Lapset, reipas isosisko Anne (Noel Kate Cho ) ja David (Alan Kim) eivät kuitenkaan riemastu erikoisesta mummosta, joka ei osaa kokata tai lukea satuja, vaan pelaa korttia kaiket päivät, milloin ei katso nyrkkeilyä tv:stä. Erityisesti sydänsairas David vierastaa mummoa. Jacobin ja Monican välit kiristyvät samalla kuin Davidin ja mummon lähenevät. Lopulta sekä mummon että Davidin vointi on vaakalaudalla, kuten myös vanhempien avioliitto. Vastoinkäymiset tuntuvat seuraavan toisiaan. Voiko edes mummon minarikasvin kasvatus pelastaa perheen taloutta?

Elokuva tarkastelee amerikkalaista unelmaa tiukan realistisesti, mutta lämmöllä. Kuka tahansa voi ehkä menestyä, mutta kovaa työtä se vaatii, eikä menestys siltikään ole taattu. Paljon on sattumalla, onnettomuuksilla, inhimillisillä virheillä ja sairauksillakin osuutta onnistumiseen. Minari on elokuvana hyvinkin suomalaiseen makuun rauhallisine rytmeineen, ja vähemmän dramaattisine käänteineen. Monicaa esittävä Yeri Han osaa samaistuttavasti eläytyä turhautuneen Monican rooliin ja Yuh-jung on mainio erikoisena, mutta sympaattisena mummona. Huomion varastaa kuitenkin Alan Kimin loistavasti esittämä David, joka nousee lopulta elokuvan päähenkilöksi. Näinkin kikkailemattomasti voi hienon elokuvan tehdä, kun sen osaa.

Mari Lindqvist

Marc Meyers: MY FRIEND DAHMER

My Friend Dahmer (2017) on erilainen sarjamurhaajaelokuva. Marc Meyersin pienen budjetin ohjaus perustuu John Backderfin tosipohjaiseen sarjakuvaromaaniin. Dahmer tuomittiin vuonna 1992 kuuteentoista elinkautiseen. Hänestä oli kuoriutunut tuohon mennessä sarjamurhaaja, nekrofiili ja kannibaali. Kiinnostavaa elokuvassa on, että siinä ei tapahdu yhtäkään veritekoa tai murhaa, vaan se keskittyy kertomaan millainen oli Dahmerin nuoruus ja perheolot. Silmiinpistävintä ei ole Dahmerin erilaisuus vaan tavallisuus ja normaalius.

Teini-ikäinen Jeff Dahmer (Ross Lynch) asustaa Ohiossa, yhdysvaltalaisessa pikkukaupungissa ja käy high schoolia. Hän on koulun vähemmän suosittu poika, ujo ja hiljainen ja hänen mielenkiinnon kohteensa ovat muiden mielestä outoja. Dahmer on viehättynyt lähinnä biologiasta, eläinten anatomiasta. Hänellä on kotinsa ulkorakennuksessa oma kammio, jossa hän kokeilee eläinten raatojen säilömistä ja liuotusta. Tämä kammoksuttaa muita oppilaita. Dahmer keksii kuitenkin oman tapansa saada kavereita ja huomiota. Hän alkaa tehdä julkisilla paikoilla kouristuskohtauksia, joissa esittää hullua. Muutamat luokan nörttipojat innostuvat perustamaan Dahmer-fanikerhon ja kannustavat häntä uusiin tempauksiin. Sarjakuvia piirtävä Backderf (Alex Wolff) pääsee lähimmäksi Dahmeria, mutta hänellekin on liikaa syvempi ystävyys. Dahmer pärjäilee luokan pellenä ja samalla kipuilee salatun homoseksuaalisuutensa kanssa. Hänen isänsä Lionel (Dallas Roberts) yrittää saada väenväkisin pojastaan ”normaalia” ja suosittua. Äiti (Anne Heche) ei jaksa enää keskittyä poikansa ongelmiin, kun oma terveys horjuu. Kun jatkuvasti riitelevien vanhempien ero astuu voimaan, Dahmerin oma mielenterveys alkaa rakoilla. Väkivaltaiset ajatukset etenkin nuoria, komeita miehiä kohtaan nousevat pintaan.

Marc Meyersin ohjaus on tyylikkään pelkistettyä. 70-luvun pikkukaupungin homokielteinen ja tasapäistävä, ahdistava ilmapiiri on toteutettu taiten. Ross Lynch tavoittaa Dahmerin sulkeutuneisuuden, heräävän julmuuden sekä jopa tietynlaisen sympaattisuuden, lysähtänyttä ryhtiä ja mikroilmeitä myöten. Alex Wolffilla on epäkiitollinen tehtävä olla se tavallinen, samaistuttava, taiteellinen kaveri, joka yrittää ymmärtää, siinä kuitenkaan onnistumatta. Elokuvan loppu hätkähdyttää ja saa oivaltamaan: pahuuden näyttäminen toimii parhaiten, kun osoittaa mistä se saa energiansa ja alkunsa.

Mari Lindqvist

Agnieszka Holland: GREEN BORDER

Puolalaissyntyinen elokuvaohjaaja Agnieszka Holland (Europa Europa, Mister Jones) jatkaa poliittissävyisten fiktioelokuvien tekoa ansiokkaasti. Uusin elokuva Green Border (2024) sai puolalaiset paniikkiin ja raivostumaan, vaikka maailmalla elokuvaa on ylistetty yleisön ja kriitikoiden taholta. Mustavalkoinen elokuva kertoo Puolan Valko-Venäjän vastaisella rajalla käydystä omanlaisesta sodankäynnistä ja pallottelusta muutama vuosi sitten. Muun muassa Syyriasta, Irakista ja Iranista tulleet pakolaiset olivat joutuneet jumiin painajaismaiseen tilanteeseen. Metsään ja upottavalle suoalueelle viedyt ihmiset olivat Valko-Venäjän ja Puolan rajavartijoiden armoilla, kun nämä pelasivat omaa peliään ihmishengillä. Heitä kuljetettiin rajan toiselta puolelta toiselle, edestakaisin, kun pakolaiset olivat nääntymäisillään nälkään ja janoon. Ihmissalakuljettajat olivat juonessa mukana, hyötymässä taloudellisesti tilanteesta hekin.

Lokakuussa 2021 lentokoneessa Turkista Valko-Venäjälle matkustaa syyrialaisperhe: Bashir (Jalal Altawil) ja Amina (Dalia Naous). He pakenevat sotaa kolmen lapsensa ja Bashirin isän (Mohamad Al Rashi) kanssa toiveenaan päästä Puolan kautta Aminan veljen luo Ruotsiin. Perhe ystävystyy samalla penkkirivillä istuvan afgaaninaisen Leilan (Behi Djanati Ataï) kanssa. Nainen on etsimässä poliittista turvapaikkaa Puolasta.  Minskissä pakolaiset ohjataan pakettiautoon, millä on määrä päästä Puolan rajalle. Tässä vaiheessa ilmaantuu jo yllätys. Vaikka perhe on maksanut suuren summan pääsystään Valko-Venäjän kautta Puolaan, nyt pyydetään lisää rahaa. Rajalla heidät ajetaan kuin karja rajan toiselle puolelle, väkivaltaisesti työntäen ja karjuen.  Rajavyöhyke on metsää ja upottavaa suota ja puhelimien virta on lopussa. Hetken päästä puolalaiset rajavartijat löytävät perheen ja muut pakolaiset ja kyyditsevät heidät uudestaan Valko-Venäjän puolelle. Alkaa loputon pallottelu nälkäisillä ja heikkokuntoisilla ihmisillä. Rajavartijat toimivat yhteistyössä ihmissalakuljettajien kanssa. Kukaan ei halua heitä omaan maahansa. Rajavyöhykkeelle kuljetetut eivät ole tienneet tästä tilanteesta mitään.

Elokuvaan sopii loistavasti dokumenttimainen mustavalkoisuus ja välillä on vaikea muistaa, että kyse on fiktiosta. Green Border perustuukin tositarinoihin ja dokumentteihin. Elokuva on toisaalta jyrkän mustavalkoinen myös henkilökuviltaan. Kokonainen, täysin uskottava hahmo on ainoastaan nuori, puolainen rajavartija Jan (Tomasz Wlosok), joka empii ja ymmärtää molempien puolta, sekä puolalaisten hermostumisen ja aggression että pakolaisten paniikin ja kauhun. Jan on juuri tulossa isäksi. Se vahvistaa tarvetta pärjätä työssä ja elättää oma tuleva perhe, mutta lisää toisaalta myötätuntoa pakolaisperheitä kohtaan. Synnyttämisiä kun tapahtuu rajan molemmin puolin sekä myös rajavyöhykkeellä. Pakolaishahmot jäävät elokuvassa melkeinpä taustahahmoiksi, sivurooliin.  Hyvää tarkoittava Green Border (2024) on joka tapauksessa vaikuttava ja hätkähdyttävä elokuvaelämys. Ihmisyyttä ja myötätuntoa ei koskaan voi liikaa korostaa, myöskään elokuvissa.

Mari Lindqvist

Matti Kassila: ELOKUU

Elokuu (1956) on Matti Kassilan käsikirjoittama ja ohjaama draamaelokuva, jota pidetään syystä yhtenä suurimmista suomalaisista elokuvaklassikoista. Elokuva pohjautuu nobelisti Frans Emil Sillanpään samannimiseen kirjaan vuodelta 1941. Yhteen elokuiseen lauantaipäivään ja hämäläiseen maalaismaisemaan sijoittuva tarina kertoo paitsi kylän nuorisosta, jotka lähentyvät päivän aikana toisiaan myös keski-ikäisen, alkoholisoituneen kanavanvartijan pettymyksestä elämäänsä ja epäonnistumiensa pohtimisesta. Pääosassa on persoonallisista maneereistaan tunnettu, loistava Toivo Mäkelä. Katkerantopakkaa Saima-vaimoa esittävä Emma Väänänen sai osastaan Jussi-palkinnon. Elokuu sai yhteensä ennätykselliset kuusi Jussi-palkintoa ilmestymisvuonnaan. Elokuva edusti myös Suomea Cannesin elokuvajuhlilla 1957.

Kanavanvartija Viktor Sundvallin (Toivo Mäkelä) talolle on tulossa vieraita Tampereelta saakka. Perheen vanha tuttu Maija Länsilehto (Rauni Luoma) tulee kylään, yllättäen ilman miestään. Maijalla on ollut Viktorin kanssa vispilänkauppaa nuoruusvuosinaan ja Viktorin vaimo Saima (Emma Väänänen) on tietoinen tästä. Maijan tuoma tuliaispullo herättää tunteita talossa. Saima piilottaa pullon, mutta Viktor saa juomasta ryyppyjä Saimalta anellessaan. Pian Maija tulee paljastaneeksi pullon piilopaikan ja kolmiodraama on valmis. Sundvallin perheen tytär Tyyne (Aino-Maija Tikkanen) haikailee menevänsä tansseihin, mutta siihen ei tunnu heltiävän lupaa, vaikka kylätiellä odottaa ihastunut renki Taave (Tauno Kajander) Myös Iita-piika (Rauni Ikäheimo) karkaa vaivihkaa lauantai-illan viettoon ihastuksensa Maunon (Heikki Savolainen) matkaan. Rääväsuinen Pyykkäri-Hanna (Senni Nieminen) ottaa yhteen muutenkin stressaantuneen Saiman kanssa ja saa potkut. Lämmin ilta alkaa tummentua ja ukkospilvet nousevat. Kun salamoi ja ukkostaa, tilanteet ja tunteet purkautuvat ympäri kylää, joillakin hyvin kohtalokkaasti.

Matti Kassilan liki moderniin ohjaustyöhön ei aika ole juurikaan purrut. Kertojaääni (Kassila itse) toimii yllättävän hyvin ja tekee elokuvasta pohdiskelevan ja viipyilevän. Ahti Sonnisen jyhkeä musiikki, Esko Nevalaisen kuvaus yhdessä Sillanpään raadollisen, rehevän tarinan kanssa tekevät tänä päivänäkin Elokuusta vaikuttavan. Ainoastaan lopun opettavainen, viinan kiroja julistava hourailukohtaus muistuttaa elokuvan teon ajankohdasta. Arvostelua saanut loppukohtaus leikattiinkin pois ennen Cannesin elokuvajuhlia. Matti Kassilan ohjaustöistä Elokuu on väistämättä upein ja dramaattisin kokonaistaideteos. Sinistä viikkoa, Punaista viivaa ja Palmu-elokuvia ollenkaan väheksymättä.

Mari Lindqvist

Charles Chaplin: DIKTAATTORI

Diktaattori (The Great Dictator, 1940) on Charles Chaplinin ohjaama, käsikirjoittama ja myös osittain tuottama satiirinen komediaelokuva. Chaplin itse esiintyy elokuvassa kahdessa pääosaroolissa. Adolf Hitleriä, fasismia ja diktatuuria parodioiva teos oli Chaplinin ensimmäinen varsinainen äänielokuva, ja myös yksi hänen tunnetuimmista töistään. Chaplinin ohella pääosissa ovat Paulette Goddard, Reginald Gardiner, Henry Daniell, Billy Gilbert ja Jack Oakie. Chaplin teki Diktaattorin juuri oikeana ajankohtana, hieman aiemmin tai myöhemmin sitä ei olisi voitu tehdä. Elokuvallaan Chaplin halusi puhkaista natsismin kuplan ja onnistui siinä paremmin kuin hyvin. The New York Timesin kriitikot valitsivat sen vuonna 2004 yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa. Vuonna 2017 BBC:n äänestyksessä 253 eri puolilta maailmaa olevaa elokuvakriitikkoa valitsi Diktaattorin kaikkien aikojen 16. parhaaksi komediaksi.

Juutalainen parturi (Charlie Chaplin) kohtaa Hynkelin mielivaltaisen politiikan kotikulmillaan sotasairaalasta palattuaan. Hänen lähipiirinsä, muiden muassa sodan ajalta peräisin oleva tuttava Schulz (Reginald Gardiner) ja naisystävä Hannah (Paulette Goddard), asettuu suoraan vastustamaan Hynkelin toimia. Parturi on myös vastarintaliikkeessä mukana, mutta kuten aiemmin sodassa, nytkin ennemmin ajautuu tapahtumasta ja sattumasta toiseen. Lopulta hän päätyy Schulzin kanssa keskitysleirille. Hynkelin (Chaplin kaksoisroolissaan) toimet käyvät yhä suuruudenhullummiksi: hän lähtee hyökkäämään itään, Osterlichiin ja pyrkii näin aloittamaan maailmansodan. Kun parturi onnistuu sotilasasuun pukeutuneena karkaamaan leiriltä, sattumalta hyvin samannäköiset Hynkel ja parturi sekoitetaan toisiinsa. Parturi päätyy näin Hynkelin sijasta pitämään tärkeää puhetta suurille kansanjoukoille ja puhumaan rauhan ja demokratian puolesta, suurella sydämellä.

Juuri nyt erityisen ajankohtaisen elokuvan parodia perustuu monenlaiselle irvailulle ihmisen vallanhimosta ja turhamaisuudesta aina diktatuurin hulluudesta natsismin epäloogisuuteen ja julmuuteen. Legendaarisia ovat muun muassa kohtaukset, joissa Hynkel leikkii työhuoneessaan hurmioituneena puhallettavalla maapallolla ja kahden diktaattorin, Hynkelin ja Bakterian maan Benzino Napalonin (Jack Oakie) virallinen tapaaminen, jossa molemmat yrittävät nokitella ja mahtailla toisilleen sekä esittää toisaalta yleisölle olevansa keskenään hyvää pataa. Loppukohtauksen eksyneen parturin päätyminen pitämään koskettavaa puhetta kirvoittaa viimeistään kyyneleen silmäkulmaan. Komedian keinoin voidaan joskus kertoa tärkeitä asioita paljon osuvammin kuin tragedian. Hieno esimerkki siitä on Charlie Chaplinin mestariteos, joka muistuttaa inhimillisyyden tärkeyttä vuosikymmenestä ja -sadasta toiseen.

Mari Lindqvist