Leffavinkit

Pedro Almodóvar: RINNAKKAISET ÄIDIT

Pedro Almodóvar osaa. Viimeisin valkokankaalle ilmestynyt Rinnakkaiset äidit (Madres paralelas, 2022) sukeltaa toisessa rinnakkaistarinassaan menneeseen, Francon ajan kauhuihin. Tämä on uutta Almodóvarilta, hän on yleensä katsonut elokuvissaan enemmän lähelle. Tuttua taas on naisten korostuminen rooleissa, miesten jäädessä sivurooleihin. Toista pääosaa esittää jälleen Penélope Cruz, ohjaajan vakiotähti. Hän suoriutuukin kenties parhaasta tähänastisesta roolisuorituksestaan mieleenpainuvasti.

Janis (Cruz) on menestyvä lähes nelikymppinen valokuvaaja, joka siinä sivussa tutkii oman ja kotikaupunkinsa muiden perheiden historiaa ja menetyksiä diktatuurin aikana. Janis tulee vahingossa raskaaksi naimisissa olevalle miehelle, mutta hetken mietittyään päättää pitää lapsen ja lopulta innostuukin raskaudestaan. Synnytyssairaalassa Janis tutustuu toiseen ensisynnyttäjään, joka ei ole yhtä sinut raskautensa kanssa. Juuri ja juuri täysi-ikäinen Ana (Milena Smit) on tuleva yksinhuoltaja hänkin. Ristiriitainen suhde omiin vanhempiin ei helpota nuoren äidin tilannetta. Janis haluaa tukea Anaa, naiset ystävystyvät ja päättävät pitävät yhteyttä sairaalasta päästyäänkin. Kohtalo puuttuu peliin ja heidän elämänsä kietoutuvat yllättävästi toisiinsa.

Almodóvarin elokuvissa värit ovat aina olleet tärkeät. Tällä kertaa pääväri on hehkuvan punainen. Punainen väri korostuu yksityiskohdissa, lavastuksessa ja puvustuksessa. Sillä on myös symbolinen merkitys veren perinnössä, veren vuodatuksessa, rakkauden ja intohimon värinä. Melodramaattisuus korostuu musiikin: pianon ja jousisoittimien dramaattisella avustuksella. Ohjaajan oma käsikirjoitus muuttuu melodraamasta jännitysnäytelmäksi ja siitä yhteiskunnalliseksi analyysiksi. Jälleen kerran sekoitus kevyttä ja painavaa toimii, ohjaajan teokset vain paranevat vuosi vuodelta. Mitä voimmekaan odottaa häneltä tulevaisuudessa? Lucia Berlinin kirjoihin perustuvasta elokuvasta on huhuttu. Toivottavasti se huhu pitää paikkaansa.

Mari Lindqvist

Markku Talli: JOPE ITE

Marko Talli on tehnyt koomikko ja imitaattori Jope Ruonansuusta (1964–2020) pätevän ja koskettavan dokumentin. Jope ehti äänittää urallaan useita albumeja ja tehdä suosittua Jopet Show -komediasarjaa. Hänen elämäänsä, pääasiassa terveysasioita käsiteltiin kyllä medioissa, mutta Jope itse jäi ihmisenä monelle mysteeriksi. Mika Räinän ja Nikke Baggen Jope ite (2023) -dokumentille on siis tilausta. Ja mikä ilahduttavinta, lopputulos on oikein onnistunut.

Sketseissä ja arkistopätkissä pääsee ääneen Ruonansuu itse. Sen lisäksi kameran edessä Jopesta kertovat perheenjäsenet, ystävät ja kollegat. Äiti ja sisarukset muistelevat Jopen nuoruutta, jossa jo varhain oli nähtävissä Jopen innostus päästä naurattamaan ja imitoimaan ihmisiä. Koulukiusaamisen takia tarve viihdyttää, hauskuuttaa ja saada hyväksyntää oli poikkeuksellisen voimakasta ja se ajoi eteenpäin nuorta Jopea.

Kemissä varttunut Ruonansuu oli herkkä taiteilija, joka kanavoi nuoruusiän kiusaamistraumansa positiiviseksi viihdyttämiseksi. Kaikki hänen suuruuttaan eivät ymmärtäneet ennen kuin Jopesta aika jätti, ehkäpä jonkun herätti presidentti Niinistön koskettavat sanat ja puhe Jopen koulukiusaamisen vastustushankkeessa. Ruonansuu itse halusi jokaiselle musiikkialbumilleen myös yhden kauniin kappaleen huumorirallien sekaan. Sekin kertoo Jopen moniulotteisesta taiteilijaluonteesta. Jopen hyväntahtoista huumoria ja imitointia on ihmeen paljon ikävä.

Mari Lindqvist

Danis Tanovic: EI KENENKÄÄN MAA

Bosnialainen elokuvaohjaaja ja -käsikirjoittaja Danis Tanovic teki vuonna 2001 tähän asti tunnetuimman ja ylistetyimmän elokuvansa Ei kenenkään maa (No Man’s Land). Elokuva sai ilmestymisvuonnaan parhaan ulkomaisen elokuvan Oscarin ja palkittiin myös Cannesissa parhaasta käsikirjoituksesta. Bosnia-Herzegovinan tilannetta vuodelta 1993 kartoittava elokuva onkin paitsi pelkistetty, myös kyyninen ja satiirinen, viiltävän tarkka ja silti humanistinen kuvaus sodasta ja sen hulluudesta.

Rajalinjojen väliin, puolueettomalle maakaistaleelle joutuvat jumiin sekä bosnialainen sotilas Ciki (Branko Djuric) että serbialokas Nino (Rene Bitorajac). Tilannetta hankaloittaa vielä kolmas sotilas, bosnialainen, jonka alle on viritetty hyppymiina, koska häntä on luultu kuolleeksi.  Kolmikko ei pysty hakemaan apua kummaltakaan sodan osapuolelta, koska ovat taistelevien sotajoukkojen välissä. Paikalle keksitään lopulta hälyttää YK:n rauhanturvajoukot, jonka jälkeen tilanteen haistaa kansainvälinen lehdistö, joka säntää myös paikalle. Ongelma vain on, että hyppymiinaa ei voi purkaa kuka tahansa, mahdollisesti ei kukaan. Ciki ja Nino kyräilevät ja syyttelevät toisiaan, molemmat pitävät toisen maata sodan aloittajana. Suvantovaiheessa he kuitenkin hetkeksi lähentyvät ja tajuavat joskus tapailleensa jopa samaa nuorta naista. Molemmat ovat omalla tavallaan hyviä ihmisiä, mutta näkevät toisensa silti edelleen vihollisina. Loppujen lopuksi he ovat vain pelinappuloita isommassa pelissä, kummankaan henki ei paljon ulkopuolisia kiinnosta.

Napakka, ironisen absurdi käsikirjoitus vetoaa. Sodan raakuus ja ihmisten tappaminen näyttävät kirkkaassa auringonpaisteessa, kauniissa maisemissa erityisen julmalta. Nuorten miesten kuolema tuntuu niin kovin turhalta. Elokuva koskettaa erityisesti tänä päivänä: mieletön sota on ihmisten mieletöntä leikkiä, jolle ei loppua tunnu tulevan.

Mari Lindqvist

Matthew J. Saville: ISOÄITI

Aiemmin näyttelijänä tunnetun Matthew J. Savillen esikoisohjaus Isoäiti (Juniper, Uusi-Seelanti, 2022) on kiinnostava, erilainen draama, joka yhdistää vaikeita, raskaita aiheita kepeään huumoriin ja leikillisyyteen. Ohjaajan oma käsikirjoitus on alkuperäiseltä nimeltään Juniper, joka tarkoittaa paitsi sitkeää ja kaiken kestävää katajaa, viitannee myös elokuvan päähenkilön, Charlotte Ramplingin esittämän isoäidin luonteen ominaisuuksiin ja Gini-juomaan, jota tämä litkii laatikon viikossa.

Entinen sotavalokuvaajaa Ruth (Rampling) matkaa Britanniasta Uuteen Seelantiin poikansa Robertin (Marton Csokas) taloon parantelemaan murtunutta jalkaansa. Ruth on äreä, alkoholisoitunut, itsepäinen mutta varakas rouvashenkilö. Robert on vieraantunut äidistään, eikä hänen pojanpoikansa Sam (George Ferrier) ole koskaan tavannut häntä. Teini-ikäisellä Samilla on omat ongelmansa, hän suree syöpään kuollutta äitiään ja hautoo itsemurhaa. Pojan ja isoäidin tutustuminen ei ala hyvissä merkeissä. Yhteistä alkaa kuitenkin löytyä, yllättävistä asioista, kuten alkoholin juomisesta, huumorista ja keskustelun tarpeesta. Ymmärtävällä, nuorella sairaanhoitaja Sarahilla (Edith Poor) tuntuu parhaiten olevan taitoa tasapainotella eri ihmisten mielenliikkeiden välillä.

Karismaattinen ja pienieleinen Charlotta Rambling on elokuvan ydin. Hän on valinnut jälleen itselleen täydellisesti sopivan, moniulotteiden roolin. Savillen käsikirjoitus vaikuttaa omakohtaiselta, mikä tuo syvyyttä ja koskettavuutta elokuvaan. Isoäiti käsittelee paitsi sodan turmelevuutta, myös alkoholismia ja menettämisen tuskaa aivan omasta kulmastaan. Siksi puolituntinen elokuva ei ole ennalta-arvattava, vaan kiinnostava ja mieleen jäävä.  Uusi-seelantilaisia elokuvia tekee mieli nähdä lisää, eikä vain upeiden maisemien ja kiinnostavien puitteiden takia.

Mari Lindqvist

Mika Ronkainen: LAULU KOTI-IKÄVÄSTÄ

Oululainen Mika Ronkainen (mm. Huutajat – Screaming Men) teki vuonna 2012 dokumentin, joka ei jätä kylmäksi. Ronkainen nappasi ruotsinsuomalaisuudesta isän ja keski-ikäisen pojan silmin kertovalla elokuvallaan historiallisen kolmoispotin; Tampereen elokuvajuhlilta tuli yleisöpalkinto, pääpalkinto yli 30-minuuttisten elokuvien sarjassa sekä Risto Jarva–palkinto. Aiemmin oli jo saatu parhaan pohjoismaisen dokumenttielokuvan palkinto Göteborgin kansainvälisillä elokuvafestivaaleilla. Hitaasti, mutta ei raskassoutuisesti viipyilevä, musiikillinen roadmovie -dokumentti koskettaa ja lumoaa, vaikka ei ruotsinsuomalaisuuteen henkilökohtaista kosketuspintaa olisikaan. Juuret ja matka itseen, menneisyyteen,  on aihe, joka ei vanhene.

Puolitoistatuntinen dokumentti kertoo entisen muusikon, Kai Latvalehdon ja isänsä Taunon matkasta Haukiputaalta Göteborgiin, missä he asuivat Kain lapsuuden ajan. Teini-iässä takaisin Suomeen muuttanut Kai ei tunne olevansa kotonaan missään. Suomalaiseksi hän ei itseään täysin koe ja ruotsalaistakaan ei hänestä koskaan tullut. Pojan, Oivan syntymä ja kasvun seuraaminen on laukaissut hänessä tarpeen löytää oma identiteetti, etsiä apua koti-ikävään. Keski-iän kriisiksikin sitä voitaneen kutsua. Suuria ikäluokkia edustava, alkoholismista jo Ruotsissa kärsinyt, mutta myöhemmin raitistunut Tauno ja 70-luvulla lapsuuttaan elänyt, itkemään ja tunteita näyttämään oppinut Kai kohtaavat matkalla myös toisensa ja avaavat auki sukusalaisuuksia, menneitä kokemuksia. Helposti vitsikkääksi äityvä isä osaa myös lopulta itkeä, katua ja pahoitella. Kai kuulee isänsä menneisyydestä asioita, jotka selittävät hänen käyttäytymistään aikaisemmin ja opettavat jotain myös hänestä itsestään.

Laulu koti-ikävästä (2012) on myös musiikki-dokumentti. Elokuvaa rytmittävät musiikkivideon kaltaiset, kauniisti kuvatut ja lavastetut otokset kulloiseltakin dokumentin tapahtumapaikalta. Musiikkia esittävät toisen sukupolven ruotsinsuomalaiset muusikot Anna Järvisestä Kentin Harri Mäntyyn. Kai on 90-luvulla suositun, härmärokkia soittaneen Aknestikin perustajajäseniä ja yksi liikuttavimmista hetkistä elokuvassa onkin, kun entisen ruotsalaisen kotilähiön kellarista löytyy bändi, joka soittaa Aknestikin covereita. Itseään vähättelevä Kai huomaa, että hän on jotakin Ruotsissakin, näille ikäisilleen, toisen polven siirtolaismiehille, kaltaisilleen. Suhde 5-vuotiaaseen poikaan, Oivaan, on myös yksi elokuvan perusteemoista. Pojan kanssa yhteistä on luonto, yhteinen tekeminen.

Laulu koti-ikävästä (2012) on tärkeä dokumentti suomalaisille jo historian takia. Toisen maailmansodan jälkeen Ruotsiin on muuttanut Suomesta satojatuhansia ihmisiä. Ulkopuolisuuden tunnetta, rasismiakaan ei ole voitu välttää. Suomalaisen miehen tunteista puhuminen, suomalainen melankolia ilman raskasta angstia, Slussenin monia hävettävät suomalaisjuopot, kova työnteko ja miehen kunnia. Laulu koti-ikävästä ravistaa tunteita, herättää koti-ikävän.

Mari Lindqvist

Tom Volf: MARIA BY CALLAS

Tom Volf on tehnyt esikoiselokuvanaan maailmankuulusta kreikkalais-yhdysvaltalaistaisesta sopraanosta Maria Callasista (1923-1977), ”La Divina”: sta dokumentin, joka kertoo hänestä paljon, mutta jättää myös paljon rivien väliin, katsojan tulkittavaksi. Kotifilmeistä, uutisraporteista, tv-esiintymisistä sekä konserttitaltioinneista on onnistuttu tekemään hieno palapeli, joka paljastaa jotain oleellista tästä suuresta taiteilijasta. Kaikkein eniten kertovat kuitenkin kirjeet läheisille. Näitä kirjeitä kertojaäänenä lukee Joyce di Donato.

Callas oli aikanaan ristiriitainen hahmo, jota pidettiin diivana ja oikuttelijana eikä ääntäkään aina arvostettu. Nykypäivänä se vaikuttaa käsittämättömältä, Callasin äänen on kuitenkin todettu olevan harvinainen yhdistelmä ilmaisuvoimaa ja teknistä taituruutta yhdistettynä uskomattoman laajaan äänialaan. Maria by Callas (2018) keskittyy kuitenkin Callasin menestyksen päiviin, aiemmalta ajalta kun ei tuskin on juuri dokumenttejakaan. Callasin suurin rakkaus; Aristotle Onassis ja on-off-suhde tämän kanssa, täyttymättömät unelmat perhe-elämästä, masennuksen ja mielenterveyden, sekä fyysisten sairauksien kanssa kamppailu kertovat omaa tarinaa, jättäen silti paljon auki. Callasin kuolema 53-vuotiaana yllättää, eikä kuolinsyy täysin aukea. Oliko kyse oikeasti sydänkohtauksesta vai sittenkin muusta romahduksesta? Musiikkijaksoissa Callas on aidoimmillaan, täysin auki ja vereslihalla. Dokumentissa kuullaan aarioita Puccinin Madame Butterflysta ja Toscasta Verdin La Traviataan ja Bizetin Carmeniin sekä Bellinin Normaan.

Puhuvat päät puuttuvat tästä dokumentista kokonaan, samoin kuin selostava kertojaääni. Katsojalle tulee olo, kuin hän hetken saisi nähdä välähdyksen aidosta, syvästi tuntevasta taiteilijasta ja toisaalta tavallisesta, taitavasta ja ahkerasta naisesta kaitafilmeistä ja äänitteistä, lukea salaa kirjeitä kuin päiväkirjaa. Callas säilytti salaisuutensa loppuun asti ja hallitsi julkisuuskuvaansa taitavasti. Mutta laulamista hän rakasti loppuun asti. Se teki hänestä sekä suuren diivan ja rakastettavan fanituksen kohteen.

Mari Lindqvist

Olivia Newman: SUON VILLI LAULU

Yhdysvaltalainen eläintieteilijä ja kirjailija Delia Owens julkaisi vuonna 2018 romaanin Suon villi laulu ja kirjasta tuli välittömästi menestys. Bestselleristä päätettiin tehdä myös elokuva, josta siitäkin tuli kohtalaisen suosittu. Olivia Newmanin toisena pitkänä elokuvanaan ohjaama Suon villi laulu (2022) on kuitenkin hyvin erityyppinen teos kuin kirja, johon se perustuu. Kun taidemuoto on eri, ei aina saada tavoitettua alkuperäisteoksen henkeä, vaikka kirjan tarinaa tallennettaisiinkin uskollisesti.

North Carolinassa vuonna -53 nuori Kya Clarke (Jojo Regina) on murheissaan, koska ensin hänen äitinsä pakenee väkivaltaista miestään, Kyan isää (Garret Dillahunt) ja myöhemmin Kyan sisarukset lähtevät kodista yksi kerrallaan.  Ainoastaan Kya jää elelemään arvaamattoman isänsä kanssa suolle. Lopulta myös isä jää palaamatta reissultaan ja nuori Kya jää yksin huolehtimaan itsestään. Kya salaa yksinelonsa kaupungissa asuvilta ja onnistuu pärjäämään kalastamalla ja luonnon armoilla. Tyttöä aletaan kutsua kaupungissa Rämelikaksi ja häntä pidetään vähintäänkin erikoisena tapauksena. Nuorena aikuisena Kya (Normal People -sarjan Daisy Edgar-Jones) pärjäilee jo kohtalaisesti, vaikka koulunkäynti on tyssännyt alkuhankaluuksiin. Hän ihastuu ja ryhtyy suhteeseen kalastajan pojan Taten (Taylor John Smith) kanssa, joka opettaa hänet lukemaan ja kirjoittamaan. Tate vaikuttuu Kyan taiteellisista kyvyistä ja luonnontietämyksestä. Myöhemmin nuorelleparille tulee välirikko ja Kyasta kiinnostuu suosittu ja komea Chase Andrews (Harris Dickinson). Kun Chase löydetään myöhemmin kuolleena vahtitornin juuresta, Kyasta tulee pääepäilty.

Nuori lahjakas brittinäyttelijä Daisy Edgar-Jones pelastaa elokuvassa paljon. Suon villi laulu (2022) on elokuvana kuitenkin yllättävän perinteinen ja toteutukseltaan varovainen. Kyan selviytyminen luonnossa, vaarallisella suoalueella on elokuvassa jäänyt toissijaiseksi ja romanssit ovat nousseet tärkeämmäksi kuin kirjassa. Kya on puhtoisissa, liki muodikkaissa asuissaan, tukka kammattuna hyvin erilainen kuin kirjan Kya. Elokuvan asetelmista tulee liiaksi ja väärällä tavalla tyttökirja mieleen. Elokuvassa luonnon ihmeellisyys ja voima, vaarallisuuskin on muuttunut kiiltokuvamaiseksi lavasteeksi, jännitys tulee vain murhamysteeristä, jos siitäkään.  Elokuvaa voinee kuitenkin suositella niille, joille Suon villi laulu kirjana ei ole tuttu. Perinteiselle, amerikkalaiselle draamaelokuvalle on aina sijansa, jos ei muuta, niin hyvän mielen viihteenä.

Mari Lindqvist

Aino Suni: SYDÄNPETO

Käsikirjoittaja-ohjaaja Aino Sunin esikoisfiktio Sydänpeto (2022) on aivan omanlaisensa elokuva. Ensinnäkään rap-musiikkia ei suomalaisessa elokuvassa ole aiemmin käytetty näin kertomaan päähenkilön sielunelämästä. Myös ranskalais-suomalainen yhteistyö on ainutlaatuista. Elokuvaa on myös vaikea mahduttaa yhteen genreen. Sydänpeto alkaa draamana, mutta muuttuu äkkiä liki trilleriksi. Vuoden 2023 Jussi-gaalassa elokuva palkittiin parhaasta kuvauksesta ja parhaasta musiikista. Myös päähenkilöä Elinaa esittävä Elsi Sloan on ehdolla vuoden tulokas-Jussin saajaksi.

Parikymppinen Elina (Elsi Sloan) muuttaa äitinsä (ranskalainen laulaja-lauluntekijä Camille) kanssa Helsingistä Ranskan Rivieralle, jossa äidin uusi miesystävä Karim (Adel Bencherif) asuu. Elina joutuu jakamaan huoneen suunnilleen samanikäisen siskopuolensa Sofian (Carmen Kassovitz) kanssa. Rap-muusikon urasta haaveileva Elina rakastuu nopeasti Sofiaan, joka on lupaava balettitanssija. Sofia pitää Elinaa kuitenkin vain kaverinaan ja seurustelee paikallisten poikien kanssa. Tätä Elina ei suostu hyväksymään vaan alkaa pikkuhiljaa punomaan juoniaan pilatakseen Sofian rakkaus- ja muut kaverisuhteet. Hän saa järjestettyä asiat niin, että tytöt lähtevät yhdessä Hampuriin tapaamaan Elinan isää (Juho Milonoff). Mikään ei kuitenkaan riitä Elinalle, joka haluaa omistaa Sofian kokonaan. Jos hän ei saa haluamaansa, kukaan muukaan ei sitä voi saada.

Kerttu Hakkaraisen palkittu kuvaus on tarkkaan harkittua ja esteettisesti mielenkiintoista. Värejä, valoja ja varjoja, kuten myös ajoittaista kännykkäkuvaa on käytetty tyylikkäästi. Puvustus ja lavastus palvelevat kokonaisuutta päähenkilön vihreää siilitukkaa myöten. Äänimaailma on tärkeä osa elokuvaa rap-musiikkeineen, puhelin- ja viestiäänineen, kaikuvine tiloineen. Elinan säveltämä rap kertoo Elinan tunteista silloin, kun hän muuten on hiljaa. Sydänpedon musiikin on säveltänyt Air-elektroduon Jean-Benoît Dunckel. Näyttelijäopiskelija Elsi Sloan on upea löytö elokuvaan. Hän ei muistuta ketään aikaisempaa näyttelijää Suomessa, tuskin muuallakaan. Voikin vain uumoilla, että hänestä tullaan vielä kuulemaan. Myös Aino Sunin tulevia elokuvia takuulla moni odottaa nyt kärsimättömänä. Hyvää kannattaakin odottaa.

Mari Lindqvist

Saara Saarela: VEDEN VARTIJA

Saara Saarelan vuonna 2022 ensi-iltaan tullut Vedenvartija perustuu Emmi Itärannan esikoisromaaniin Teemestarin kirja (2012). Käsikirjoituksen 3.8 miljoonaa euroa maksaneeseen elokuvaan teki Ilja Rautsi. Satsaus on kannattanut. Näin laadukasta suomalaista tieteiselokuvaa ei ole aiemmin nähty. Idea on elokuvassa yksinkertainen: eletään aikaa tulevaisuudessa, jolloin vedestä on suuri puute ja sen ympärillä pyörii kaikki. Kenellä on valtaa, on myös vettä. Ihmiskunta on onnistunut tuhoamaan maapallon siten, että veden varastamisesta on tehty suurin rikos maan päällä.

Pohjoinen kylä kärsii vesipulasta. Kylän uusi teemestari Noria (Saga Sarkola) saa selville sukunsa sukupolvien ajan varjeleman salaisuuden. Läheltä erämaasta löytyy teemestarisuvun ammatissaan hyödyntämä puhtaan juomaveden lähde. Koska Noria pelkää vesirikoksesta aiheutuvaa rangaistusta, hän alkaa ystävänsä Sanjan (Mimosa Willamo) kanssa suunnitella ja tutkia, miten vesi voisi vapauttaa kansaa. Selviää myös, että maan sotilashallinto on valehdellut kansalle, myös menetetyiltä mailta saattaa löytyä juomakelpoista vettä. Hämmennystä aiheuttaa Taro (Lauri Tilkanen), joka on lähetetty selvittämään vesipulaa. Mitä hän tietää ja mitä jättää kertomatta? Voiko kenenkään enää luottaa, kun kyseessä on oma ja muiden henki?

Kjell Lagerroosin kuvaus on jälleen loistavaa. Pimeys, valo ja varjot, veden välke ja kauneus, kaikki tekevät katsojan janoiseksi niin konkreettisesti, kuin elokuvan juonen seuraamisenkin suhteen. Maailma on kuvattu uskottavasti tulevaisuuden laitteineen ja kulkupeleineen. Tiina Kaukasen pukusuunnittelu ja Otso Linnalaakson lavastus ovat vakuuttavia. Käsikirjoitus kuitenkin on liian niukka ja yksinkertainen pitkään elokuvaan. Lopussa juonenpätkät vedetään turhan nopeasti yhteen nippuun. Elokuvan ehyt maailma ja taitavat näyttelijäsuoritukset kuitenkin pelastavat paljon. Vedenvartija on täysin omaa luokkaansa oleva suomalainen elokuva puutteineenkin.

Mari Lindqvist

Maggie Gyllenhaal: THE LOST DAUGHTER

Salanimeä käyttävä menestyskirjailija Elena Ferrante tunnetaan parhaiten Napoli-sarjastaan, mutta hän on tehnyt myös nykypäivään sijoittuvia, psykologisia, trillerin kaltaisia teoksia, jotka painavat lukijan mieleen voimakkaan jäljen. Yksi tällaisista on suomeksi Tyttären varjo (2020)- nimellä ilmestynyt romaani, johon perustuu näyttelijänä paremmin tunnetun Maggie Gyllenhaalin esikoisohjaus. Ja millainen esikoinen tämä onkaan; monikerroksellinen elokuva äitien ja tyttärien hankalasta suhteesta. Äitiys tuo Olivia Colmanin Ledalle sekä suurinta onnea että raastavinta tuskaa ja ahdistusta. Samoin kuin Dakota Johnsonin esittämälle nuorelle Ninalle. Äitiys ei ole helppo rasti kellekään, vaikka ympäristö muuta tuntuukin olettavan. Elokuva nappasi kolme Oscar-ehdokkutta: Colmanille parhaasta naispääosasta, Jessie Buckleylle, joka esittää nuorta Ledaa, naisisivuosasta ja  parhaasta sovitetusta käsikirjoituksesta.

Yksin Kreikassa ranta- ja työlomaa viettävä amerikkalainen, keski-ikäinen Leda (Olivia Colman) kiinnostuu pakkomielteenomaisesti nuoresta äidistä Ninasta (Dakota Johnson) ja tämän pienestä tyttärestä katsellessaan heitä rannalla. Tyttären ja äidin toisiinsa takertuva suhde nostaa pintaan Ledan hämmentävät ja ristiriitaiset muistot omista tyttäristä ja äitiydestään. Ninan miehen suuri, meluisa suku rannalla herättää toisenlaisia tunteita ja saa Ledan ärsyyntyneeksi. Leda ja Nina tutustuvat ja ystävystyvät, kunnes Leda päätyy impulsiiviseen tekoon, jolla on kauaskantoiset seuraukset.

Ferranten alkuperäisteoksen henki on säilynyt, vaikka Italia on elokuvassa vaihtunut Kreikkaan ja Ledasta on tullut amerikkalainen. Colman näyttelee upeasti ristiriitaista, vähän ärsyttävääkin persoonaa; naistyyppiä, jota harvoin elokuvissa näkyy. Silti hän herättää sympatiaa ja hänen ratkaisujaan, jopa niitä kaikkein oudoimpia ja vääriksi miellettyjä, on helppo ymmärtää. Jessie Buckley on itsekäs ja hauras yhtä aikaa nuorena Ledana. Dakota Johnsonin Nina jää vieraammaksi, mutta Johnson on silti kotonaan osassaan; kauniina, väsyneenä, mieltä kiehtovana pakkomielteenä, niin Ledalle kuin miehillekin.

The Lost Daughter kertoo ennen kaikkea naiseudesta. Siitä, millaisia odotuksia naisiin kohdistuu, millaisia äitien oletetaan olevan, mitä äiti saa tuntea ja mitkä asiat hänen pitäisi ympäristön odotusten mukaan uhrata, kun naisesta tulee äiti. Kuinka naisen oma äitisuhde väkisinkin vaikuttaa suhteeseen omaan lapseen, halusipa sitä tai ei. Kaksituntisen elokuvan aikana katsoja seuraa tarinaa kuin trilleriä; kuinka syvälle ohjaaja pääseekään ihmisyyden ytimeen. Elokuvan päätyttyä voi todeta; ihan sinne perille saakka.

Mari Lindqvist

Mikko Myllylahti: METSURIN TARINA

Mikko Myllylahti oli Cannesissa palkitun Hymyilevän miehen (ohjaus Juho Kuosmanen) toinen käsikirjoittaja. Viime vuonna hänen esikoisohjauksensa Metsurin tarina palkittiin Cannesin Kriitikoiden viikolla levityspalkinnolla. Hymyilevä mies sai aiemmin Un Certain Regardin pääpalkinnon. Molemmissa näyttelee myös pääosassa vakuuttava Jarkko Lahti. Jotain samaa elokuvista löytyy muutenkin, mutta Metsurin tarina on ennen kaikkea omanlaisensa: pikimusta, absurdi tragikomedia. Jorma Kaulanen ja Peter Albrechtse palkittiin elokuvasta parhaan äänisuunnittelun Jussilla vuonna 2023.

Pepellä (Jarkko Lahti) on asiat hyvin, on työ metsurina, vaimo Kaisa (aina mainio Katja Kuttner), poika Tuomas (Iivo Tuuri) ja ystäviä, kuten naapurissa asuva iso-Tuomas (Hannu-Pekka Björkman) joka on Pepen paras kaveri. Yllättäen herrat päättävätkin lopettaa sahan ja antaa potkut kaikille; tontille perustetaan kaivos. Kyläläisiltä menee elämä sekaisin. Pepellä ei ole kohta työtä, perhettä eikä edes asuntoa, onnettomuus seuraa toistaan. Silti Pepe pysyy positiivisena, ajatellen, että päivä paistaa joskus vielä risukasaankin. Talvi tuntuu vain loputtoman pitkältä ja pimeältä. Valoa ei ole näkyvissä.

Aki Kaurismäen elokuvien puhumattomuus tai töksähtävä kirjakieli yhdistettynä Stanley Kubrickin elokuvien kauhuelementteihin ja kamera-ajoihin ja toisaalta David Lynchin Twin Peaks-sarjan vinoon maailmaan voisi olla ensimmäinen mielikuva Metsurin tarina (2022) -elokuvasta. Elokuvan surrealistinen maailma on kuitenkin omansa, kuten hyvässä taideteoksessa kuuluukin, ajatonta lavastusta, puvustusta ja käsikirjoitusta myöten. Pienoiset paikallaanpolkemishetket unohtuvat, kun elokuva etenee täysin omalla logiikallaan. Jarkko Lahti ei ole positiivisuudessaan mikään pöhkö Forrest Gump, vaan täynnä inhimillisyyttä ja ihmettelyä. Arsen Sarkisiantsin kuvaus Kuusamon ja Puolangan maisemissa on komeata katsottavaa. Jonas Struckin jylhä musiikki kruunaa Pepen mielenmaisemaan pääsemisen. Tarina ei ole ainutlaatuinen, mutta miten se onkaan kerrottu!

Mari Lindqvist

Ruben Östlund: TRIANGLE OF SADNESS

Ruotsalainen Ruben Östlundin palkittiin viime vuonna jo toisen kerran Cannesissa Kultaisella Palmulla. Ensimmäisen kerran palkinto tuli The Squaresta (2017), joka sijoittui Tukholman taidemaailmaan. Satiiri Triangle of Sadness (2022) käsittelee yleispätevämmin maailman eriarvoisuutta ja illuusiota tasa-arvosta. Se on myös omalla tavallaan helpompi ja viihdyttävämpi elokuva, kaikessa groteskiuudessaankin.

Elokuva jakaantuu kolmeen osaan. Ensimmäisessä nuori mallipariskunta Carl ja Yaya (Harris Dickinson ja  kuvauksien jälkeen menehtynyt Charlbi Dean) riitelee rahasta ja sukupuolten rooliodotuksista. He päätyvät myöhemmin luksusristeilylle, jonka Yaya on saanut lahjana some-sponsoreiltaan.  Elokuvan keskimmäinen osa tapahtuu kyseisellä ökyrikkaiden risteilyllä. Siellä katsoja tutustuu esimerkiksi nousukasmaiseen venäläissyntyiseen porhoon Dimitryyn (Zlatko Burić) ja hänen seurueeseensa, alkoholisoituneeseen laivan kapteeniin Thomas Smithiin (Woody Harrelson), laivan esihenkilöön Paulaan (Vicki Berlin) ja wc-siivoja Abigailiin (Dolly De Leon). Suomalainen äkkirikastunut Jarmokin (Henrik Norsin) laivalta löytyy. Kolmannessa osassa ollaankin haaksirikkoutuneena saarelle ja roolit ovat vaihtuneet. Siivooja Abigail onkin määräävässä asemassa, koska on ainoa, joka osaa kalastaa ja tehdä tulen, huolehtia, että hän itse ja muut pysyvät hengissä.

Elokuva leikittelee herkullisesti irvokkailla ääripäillä. Väkinäisesti hymyilevä laivan henkilökunta joutuu toteuttamaan laivalla ökyrikkaiden järjettömimmätkin toiveet. Kapteenin isännöimillä illallisilla kaikki teennäisyydet ja kulissit kaatuvat, nouseva myrsky laukaisee elokuvahistoriaan jäävän kohtauksen, jossa rikkaat ketjureaktiona tulevat merisairaaksi syödessään herkkuja ja juodessaan hienoimpia viinejä. Kyseistä kohtausta ei kannata katsoa, jos vähänkin tekee pahaa nähdä ihmisten erilaisia eritteitä. Saarikohtauksessa huomataan, että vaikka roolit vaihtuvat, ihminen on aina ihminen, tasa-arvoon ja solidaarisuuteen pyrkivä, mutta siihen tuskin koskaan kykenevä. Elokuvan nimi Triangle of Sadness viittaa mallimaailmassa annettuun nimitykseen huolijuonteesta, joka sijaitsee kulmakarvojen välissä. Siihenkin totta kai ehdotetaan botoxia. Eihän aitous tai suru ja huoli ole koskaan vetoavaa tai myyvää.

Mari Lindqvist

Mika Kaurismäki: MIELENSÄPAHOITTAJA ESKORTTIA ETSIMÄSSÄ

Mika Kaurismäki päätti liittyä omalta osaltaan vuonna 2022 Mielensäpahoittaja-elokuvien ansiokkaaseen ohjaajakaartiin. Kolme viimeistä elokuvaa on Antti Litjan poismenon jälkeen tähdittänyt Heikki Kinnunen. Muita osia ovat näytelleet osittain samat, osittain eri näyttelijät. Tällä kertaa kirjailija Tuomas Kyrön luoma hahmo, Mielensäpahoittaja lähtee ulkomaille, Saksan Hampuriin asti etsimään uutta-vanhaa Eskorttia. Tällä kertaa elokuva meneekin enemmän road-movien suuntaan, eikä aivan samanlaisia komediallisia aineksia löydy, kuin edellisistä elokuvista. Käsikirjoituksen on tehnyt Tuomas Kyrö Daniela Hakulisen kanssa.

Mielensäpahoittaja (Kinnunen) kolaroi rakkaan Eskorttinsa ja auto päätyy romuttamolle. Uutta autoa etsitään naapuri- Kolehmaisen (Silu Seppälä) ”hipaisulaitteella” internetistä ja lähin myynnissä oleva Eskortti vuosimallia -72 löytyy Saksasta. Mielensäpahoittaja päättää lähteä setelitukon kanssa matkalle. Saksassa asustaisi myös Mielensäpahoittajan veli Tarmo (Kari Väänänen), mutta hänen kanssaan vanhalla jäärällä on välit poikki. Veljeensä Mielensäpahoittaja kuitenkin törmää haluamattaankin. Välejä on pakko parannella ja pohtia, mikä meni aikoinaan pieleen. Mielensäpahoittajan keski-ikäiset pojat Hessu (Iikka Forss) ja Pekka (Ville Tiihonen) päätyvät sillä aikaa myös viettämään aikaa kahdestaan ja lähenemään. Pekka on ollut nousukiidossa oleva uraohjus, mutta tehnyt kohtalokkaan virheen ja saanut potkut. Nyt hänen pitää sopeutua uuteen elämäntilanteeseensa. Hessu pohtii vanhemmuuttaan ja suhteitaan lapsiinsa, jotka eivät ole ongelmattomia, kuten eivät veljeksien suhde isäänsä Mielensäpahoittajaan.

Kaurismäki on ohjannut elokuvastaan omannäköisensä. Se, joka on pitänyt erityisesti Mielensäpahoittajan nykypäivän kotkotuksia arvostelevasta jupinasta ja ihmettelystä ja vanhan miehen törmäyksistä tähän päivään, saattaa elokuvaa katsoessaan pettyä. Poissa on myös komedialliset hetket, muutamaa, ehkä hieman kökköäkin vitsiä lukuun ottamatta. Nyt mennään enemmän draaman ja ihmissuhdepohdinnan, muun muassa perisuomalaisen puhumattomuuden tutkimiseen. Tässä elokuva onnistuukin hyvin ja on ehyt ja älykäs kokonaisuus, vääntämättä kuitenkaan rautalangasta, mistä välien rikkoontumiset johtuvat, ja miksi ihmiset eivät uskalla toisiaan kohdata. Asiat ratkeavat pikkuhiljaa. Ehkä elokuvan loppu on turhankin ”kaikki loksahtaa paikoilleen”-tyyppinen, mutta tähän elokuvaan se sopii. Näyttelijät osissaan ovat myös taitavia ja uskottavia. Mika Kaurismäki on siirtynyt elokuvissaan lämminhenkiselle ”koko perheen elokuva” -linjalle, eikä siinä ole mitään moitittavaa, kun sen näin hyvin osaa.

Mari Lindqvist

Kenneth Branagh: BELFAST

Belfast on vuonna 2022 ensi-iltaan tullut brittiläinen draamaelokuva, jonka on kirjoittanut ja ohjannut Kenneth Branagh. Elokuvan pääosissa ovat Jude Hill, Caitríona Balfe, Judi Dench, Jamie Dornan, Ciarán Hinds  ja Colin Morgan. Ohjaajan lapsuuskokemuksiin perustuva fiktio seuraa nuoren pojan elämää Belfastissa, Pohjois -Irlannissa vuonna 1969. Elokuva sai seitsemän Oscar-ehdokkuutta ja palkittiin parhaan alkuperäisen käsikirjoituksen Oscarilla. Kiinnostavasti mustavalkoisuudella ja väreillä leikittelevä elokuva on paitsi koskettava ja dramaattinen, myös aidosti hauska ja elämänmakuinen elokuva kasvusta ja aikuisten maailman järjettömyydestä.

9-vuotias Buddy (Jude Hill) elää Belfastin korttelissa, jolla asuu rinnakkain niin katolisia kuin protestantteja. Isä (Jamie Dornan) työskentelee Lontoossa Englannissa ja äiti (Caitríona Balfe) hoitaa kotia. Buddylle tärkeät mummi (Judi Dench) ja ukki (Ciaran Hinds) asuvat hekin lähellä. Kaikki on pojan elämässä mukavasti, kunnes Pohjois-Irlannin katolisten ja protestanttien väliset levottomuudet leviävät kotikadullekin luoden väkivaltaa ja kaaosta ja ajaen katolisia perheitä pakoon. Ihmisiltä vaaditaan puolten valintaa, mutta sitä Buddyn vanhemmat eivät protestantteina halua tehdä. Buddyn vanhempien on tehtävä vaikea päätös: lähteäkö isälle tarjotun työpaikan perään Lontooseen vai jäädäkö kotikulmille yhä pahenevaan tilanteeseen.

Mustavalkoisuus sopii elokuvaan hyvin, jos aiheensakin puolesta. Värilliset kohtaukset muistuttavat asioista, joista unelmoidaan, jotka tuovat väriä elämään. Nuoren Jude Hillin upeasti tulkitsema Buddy ihmettelee uskon asioita, väkivaltaisia konflikteja, rakastumista, aikuisten rahahuolia ja juuri se tekee elokuvasta ajattoman. Samat tuntemukset ja pohdinnat käy kuka tahansa yhdeksänvuotias läpi törmätessään aikuisten arkeen. Oman koskettavuutensa katsomiskokemukseen tuo se, että sota on ajankohtainen tälläkin hetkellä monelle lapselle. Belfast (2022) muistuttaa kuinka mieletön sota on ja mitkä asiat todella merkitsevät hyvässä elämässä.

Mari Lindqvist

Petter Moland: LUMIAURAMIES

Norjalaisen elokuvan tärkeimpiin ohjaajiin kuuluvan Hans Petter Molandin Lumiauramies (2014) on mustalla ja absurdilla huumorilla maustettu, mutta myös traaginen kostotarina miehestä, joka on menettänyt poikansa. Norjan talvi lumineen tuo rikostarinaan poikkeuksellisen kehyksen ja näyttää sen, että noissa kylmissä maisemissa, luonnon armoilla pärjää vain ihminen, joka osaa toimia kyseisissä puitteissa. Kaikki tarinassa tiivistyy valtavaan lumiaura-ajoneuvoon, jota päähenkilö, Stellan Skarsgårdin esittämä Nils kuljettaa, ja jota ilman ihmiset eivät pääse etenemään eteenpäin tai taaksepäin. Moland ohjasi vuonna 2019 elokuvasta myös Kylmä kosto (Cold Pursuit) -nimisen jenkkiversion. Sen pääosassa oli Liam Neeson.

Vuoden kansalaiseksi omillaan kulmillaan valittu Nils Dickman (Stellan Skarsgård) viettää rauhallista elämää auraten lumisia teitä, kunnes eräänä päivänä hänen poikansa joutuu tekemisiin väärien ihmisten kanssa ja päätyy tapetuksi väärinkäsityksen vuoksi. Poliisit kirjaavat kuoleman tavalliseksi huumekuolemaksi ja Nils alkaa haluta vain yhtä asiaa – kostoa. Hän päättää tutkia, ketkä kaikki ihmiset ovat syypäitä pojan kuolemaan ja kohta nämä henkilöt viruvat Norjan vuonoissa. Kreiviksi kutsuttu päägangsteri (Pål Sverre Hagen) on kuitenkin vaikea pala, hän tuntuu olevan joukkionsa suojassa. Tarvitaan sota serbialaisen huumeliigan kanssa, että Nils voisi saavuttaa sen, mitä tavoittelee.

Käsikirjoittaja Kim Fupz Aakeson on tehnyt teräviä huomioita pohjoismaisesta yhteiskunnasta ja hyvinvointivaltiosta. Ilman ankaria olosuhteita, kylmyyttä ja karuja oloja ei olisi hyvinvointia. Nokkela sanailu ja musta huumori ovat välillä peittää alleen koskettavan surutyön kuvauksen. Huumorin alla kytee kuitenkin ymmärtävä katse ihmiseen ja sen pienuuteen. Elokuvan naiset vaikuttavat aluksi täydentäviltä sivuhahmoilta, mutta loppujen lopuksi edustavat järjen ääntä, kukin omalla tavallaan.  Väkivaltaa elokuvassa löytyy, mutta katsoja omalla tavallaan hyväksyy sen, sen verran perinteisestä Likainen Harry -tyyppisestä kostotarinasta kun on kyse. Ehkä oikeus sittenkin voittaa, ainakin elokuvissa, jos ei muualla.

Mari Lindqvist

Sophie Hyde: KAIKKEA HYVÄÄ, LEO GRANDE

Australialaisen Sophie Hyden ohjaama, brittiläisen Katy Brandin käsikirjoittama Kaikkea hyvää, Leo Grande (Good Luck to You, Leo Grande, 2022) käsittelee nyt jo vähän jopa muodikkaiksikin tulleita aiheita, naisten ikääntymistä ja nautintoa. Intiimi, lämminhenkinen ja hauska kamarielokuva on saanut tähdikseen taitavan Emma Thompsonin ja uuden kyvyn Daryl McCormackin.

Kuusikymppinen nainen, peitenimeltään Nancy (Thompson), on jäänyt leskeksi. Hän on nyt havahtunut siihen tosiasiaan, ettei ole koskaan harrastanut seksiä kenenkään muun kuin edesmenneen miehensä kanssa, eikä sekään ole ollut kovin nautinnollista. Nancy on tilannut itselleen lahjaksi maksullisen kolmekymppisen miehen, peitenimeltään Leo Granden (McCormack) joka saapuu sovitusti hotellihuoneeseen. Elokuva seuraa heidän kohtaamisiaan ja suhteen kehittymistä. Ei ole aivan itsestään selvää, että yhteisymmärrys on saumatonta, vaikka Leo on empaattinen ja rehellinen, Nancy avoin ja ymmärtäväinen.

Elokuvassa nähdään kyllä seksiä ja alastomuutta, mutta ne eivät ole pääasia. Paino on keskusteluissa, yksinäisyydessä, tunteissa ja kosketuksessa, niin fyysisessä kuin henkisessä. Emma Thompson on järkyttävän hyvä roolissaan, mutta niin on hurmaava, karismaattinen Daryl McCormackin. Ennen kaikkea elokuva on hauska. Se ei naura Nancyn nautinnolle, mutta hänen pragmaattiselle, listoja tekevälle luonteelleen ja omanlaiselleen tiukkapipoisuudelle sitäkin enemmän. Leo ei ole liukas playboy, vaan tunteva ja hienovarainen ihminen; hän aidosti haluaa auttaa Nancya. Elokuva ilahduttaa inhimillisyydellään. Näyttelijöiden ja samalla päähenkilöiden kemia jäi kytemään katsojan mieleen pitkäksi aikaan.

Mari Lindqvist

Paul Thomas Anderson: LICORICE PIZZA

Ohjaaja ja käsikirjoittaja Paul Thomas Andersonin (Boogie Nights,1997, Magnolia, 1999) elokuvissa katsoja uppoutuu nopeasti niiden maagiseen maailmaan, hänen kohdallaan aina vähän synkänpuoleiseen ja viistoon sellaiseen. Uusimmassa Licorice Pizza (2021) -elokuvassa sukelletaan vuoteen 1973 Kalifornian San Fernando Valleyssa, missä elokuvan tapahtumat alkavat. On kyse nuoruudesta ja nuorista aikuisista ja kasvusta sen aikaisessa, nostalgisessa miljöössä ja muodikkaassa ilmapiirissä, mutta myös ahdistavan konservatiivisessa asenneilmapiirissä. Pääosaa, Garya esittävä Cooper Hoffman on useissa Andersonin elokuvissa esiintyneen edesmenneen Philip Seymour Hoffmanin poika. Alanaa näyttelevä Alana Haim taas tunnetaan indiebändistä HAIM, joka koostuu kolmesta Haimin perheen sisaruksesta. Myös Alanan perhettä esittävät näyttelijät ovat hänen oikeaa perhettään.

Gary (Cooper Hoffman) on 15-vuotias lapsinäyttelijä, joka on menettämässä söpöytensä ja sen myötä elokuvauransa. Finnivoidemainoksiin hän vielä ehkä pääsisi. Garya onkin alkanut kiinnostaa yrittäjyys. Tuote, mitä hän haluaisi myydä on tosin vielä hakusessa. Hänen keksimästään vesisänkybisneksestä tuleekin yllättäen menestys. Elämään tuo myös suloisenkirpeää tuskaa rakastuminen kymmenen vuotta vanhempaan Alanaan (Alana Haim). Alana on koulukuvia ottavan firman assistentti, mutta etsii vielä itseään. Garyn sitkeä ihailu sekä imartelee että ärsyttää häntä. Garysta ja Alanasta kehkeytyy kuitenkin ystävät ja bisneskumppanit ja lopulta muutakin, kun aikaa kuluu. Myös Alanaa kiehtoo elokuvamaailma. Hän tulee kuitenkin huomaamaan sen raadolliset puolet maailmassa, jossa nuori tyttö on lähinnä koriste ja hyväksikäytettävä viihdyke vanhoille sedille.

Anderson osaa kuvata mestarillisesti itsensä etsimisen tuskaa ja nuoruuden vimmaa. Ajankuva on tarkka pienintä yksityiskohtaa ja muotia myöten. Sivuosiin on saatu mainioita hahmoja Tom Waitsista ja Sean Pennista Bradley Cooperiin. Gary Goetzmanin elämään löyhästi perustuva Licorice Pizza on yhdistelmä faktaa ja fiktiota. Se toimii, vinoa huumoria ja mainiota musiikkiraitaa unohtamatta.  Alanan ja Garyn keskinäinen, määrittelemätön suhde on kuin nuoruus itse; kutkuttavan jännittävä ja raastava, täynnä hienoista väreilyä pinnan alla.

Mari Lindqvist

Mike Mills: C´MON C´MON

Yhdysvaltalainen ohjaaja Mike Mills (Vuosisadan naiset, 2016) teki vuonna 2022 mielenkiintoisen, mustavalkoisen draaman keski-ikäisen miehen ja hänen 9-vuotiaan siskonpoikansa yhteisistä päivistä ja tutustumisesta toisiinsa. Elokuvassa kuljetaan Detroitista Los Angelesin kautta New Yorkiin ja New Orleansiin ja taas takaisin Los Angelesiin.

Keski-ikäinen radiotoimittaja Johnny (Joaquin Phoenix) tekee ohjelmasarjaa lasten ja nuorten ajatuksista tulevaisuuden ja nykyajan suhteen. Naimaton ja lapseton mies on haastattelijana hienossa ohjelmassa, mutta mitään käytännön kokemusta hänellä ei lapsista ole. Kun Viv-sisaren (Gaby Hoffman) entinen aviomies romahtaa, Johnnysta tulee yllättäen hetkeksi sisarenpoikansa Jessen (Woody Norman) huoltaja. Radiotoimittaja joutuu toteamaan, että ei olekaan ihan helppoa tulla toimeen omapäisen ja tarkkanäköisen pojan kanssa. Etenkin kun Jesse kyselee häneltä hankalia kysymyksiä, joita hän ei ole uskaltanut kysyä koskaan itseltään.

Elokuvan mustavalkoisuus on hyvä valinta.  C´mon C´mon:issa liikutaan vähän roadmovie-maisesti paikasta toiseen ja värillisenä ympäristö veisi varmasti liikaa huomiota. Elokuvan fokus on mies ja poika ja heidän suhteensa. Joaquin Phoenixin improvisoiva tyyli näytellä sopii täydellisesti elokuvaan, kuten myös Woody Normanin luonnonlapsimainen herkkä näyttelijäsuoritus. Tästä pojasta varmasti kuullaan vielä. Oman dokumentaarisen tasonsa elokuvaan tuo Johnnyn haastattelemat lapset ja heidän pohdintansa tulevaisuudesta huolineen ja toiveineen. Elokuva ei turhia selittele eikä taustoittele, vaan tuntuu raikkaalta ja rehelliseltä tarinalta kahdesta eri-ikäisestä persoonasta. Nämä henkilöt jäävät kummittelemaan mieleen pitkäksi aikaan.

Mari Lindqvist

Joachim Trier: THE WORST PERSON IN THE WORLD

Norjalaiset elokuvantekijät ohjaaja Joachim Trier sekä hänen pitkäaikainen yhteistyökumppaninsa, käsikirjoittaja Eskil Vogt tekivät viime vuonna paljon hehkutusta saaneen elokuvan The Worst Person in the World (2022)-elokuvan, joka oli trilogian päätösosa. Muut osat ovat Reprise (2006), jossa kirjailijakaverukset jahtaavat menestystä, sekä huumeriippuvuudesta toipuvasta miehestä kertova Oslo, 31. elokuuta (2011). Yhteistä elokuville on, että ne sijoittuvat Norjan pääkaupunkiin Osloon ja että niiden pääosassa on Anders Danielen Lie.

Kolmekymppinen Julie (Renate Reinsve) elämä pyörii opiskelun, uran ja rakkausjuttujen ympärillä. Julie ei osaa päättää tullako lääkäriksi vai psykologiksi. Loppujen lopuksi voiton vie urasuunnitelmissa valokuvaus. Kun Julie tapaa 15 vuotta vanhemman sarjakuvapiirtäjä Akselin (Anders Danielsen Lie), hän rakastuu hullun lailla. Mutta pyörittyään vanhemman poikaystävänsä kaveri- ja elämänpiirissä Julie tajuaa, etteivät heidän arvomaailmansa ja tulevaisuudensuunnitelmansa sittenkään kohtaa. Aksel haluaisi perheen, mutta Julie haluaa vielä pitää hauskaa ja etsiä itseään. Julie karkaa tuntemattomien ihmisten juhliin kuokkimaan ja tutustuu Eivindiin (Herbert Nordrum), ja ilta sujuu hilpeissä tunnelmissa. Kun he sattumalta kohtaavat uusissa arkisissa merkeissä, Julie tajuaa, että nyt tai koskaan hänen on päätettävä, mitä elämältään ja ihmissuhteiltaan kaipaa.

Milleniaalien itsensä etsimistä kuvaava, synkän romanttinen elokuva onnistuu ennen kaikkea Renate Reinsven taitavan pääosasuorituksen ansioista. Muuntautumiskykyinen, herkkäkasvoinen Reinsve on täydellinen sukupolvensa peili päättämättömyydessään ja ristiriitaisten paineidensa väsyttämänä ja silti hauskana ja hulluttelevana, syvästi tuntevana kolmekymppisenä. Reinsve voittikin roolistaan Cannesissa parhaan naisnäyttelijän palkinnon. Hieman ylipitkä ja omalla tavallaan hipsterimäinen The Worst Person in the World varmasti ihastuttaa etenkin milleniaaleja. Vanhempi X-sukupolvi saattaa elokuvaan suhtautua ajoittain kyynisesti, ainakin jos oma huoleton, mutta silti ristiriitojen täyttämä kolmekymppisyys alkaa olla jo haalea muisto jossain menneisyydessä. Aikamatkailu voi toisaalta kannattaa: sen voikin tehdä kätevästi vaikka tämän elokuvan myötä!

Mari Lindqvist

Marja Pyykkö: TÄSSÄ LEPÄÄ AINO KOSKI

Marja Pyykön (Kekkonen tulee, Vuosisadan häät) esikoisohjaus, tunnin pituinen lyhytelokuva Tässä lepää Aino Koski (2007) on elämänmakuinen tragikomedia kolmekymppisestä Ainosta, joka yrittää itsemurhaa. Pitkälti Laitilassa kuvattu elokuva sykähdyttää myös lounaissuomalaista katsojaa tuttuudellaan. Pääosassa esiintyvä Miina Turunen tekee onnistuneen pääosan tässä viistoa, mustaa huumoria tihkuvassa lyhytleffassa.

Aino (Turunen) yrittää kaupunkiyksiössään itsemurhaa lääkkeillä ja herää sairaalassa: yritys on epäonnistunut. Järkyttynyt äiti (Tiia Louste) raahaa tyttärensä kotikylään toipumaan. Ainon saapuminen tuo eloa pikkupaikkakunnalle, jossa kaikki tietävät toistensa asiat. Ainon seuraan hakeutuu melankolinen farmaseutti Olavi (Santeri Kinnunen), joka näkee itsensä Ainon sielunkumppanina. Aino taas kokee kylähulluna pidetyn, hetkessä elävän Taiston (Timo Ruuskanen) läheisempänä.  Äiti kuljettaa ahkerasti Ainoa pallojumppaan, maalauskerhoon ja muihin kulttuuririentoihin, mutta Aino velloo edelleen synkissä mietteissä. Lääkärintarkastuksessa selviää yllättäen, että itsemurhayritys on vaikuttanut ratkaisevasti Ainon terveydentilaan eikä hänen kohtalonsa ole enää omissa käsissä. Nuorella naisella on elinaikaa jäljellä enää pari viikkoa.

Marja Pyykön esikoisohjaus lainaa elokuvan käsikirjoituksessa Paul Coelhon romaanin Veronica tahtoo kuolla tarinaa. Coelhon kirja myös vilahtaa elokuvassa kuin sattumalta. Elokuva on täynnä herkullisia henkilöhahmoja ja siinä on osaavasti kuvattu pikkupaikkakunnan ahdistavuutta. Pyykön taito nähdä tarinan taakse näkyykin jo tässä mainiossa esikoisohjauksessa.

Mari Lindqvist

Dan Kwan ja Daniel Scheinert: EVERYTHING EVERYWHERE ALL AT ONCE

”Mitä mä just näin?” tapaa nuoriso kysyä nähdessään jotain kummallista ja käsittämätöntä. Samaa miettii katsoja jo paljon ennen puoli väliä elokuvaa, katsoessaan juuri seitsemän Oscaria rohmunnutta  Everything Everywhere All At Once (2022) -uutuutta. Tämän elokuvan voi totta tosiaan todeta räjäyttävän tajunnan, niin konkreettisesti juonen tasolla (elokuvassa oikeasti tajunnat ja todellisuudet räjähtelevät) kuin siinä, että on pakko todeta, että tätä elokuvaa ei voi verrata yhteenkään toiseen aiempaan näkemäänsä. Ohjaajat  Dan Kwan ja Daniel Scheinert ovat tehneet teoksen, joka on mielipuolinen, riemukas ja toisaalta myös koskettava yhdistelmä scifiä, seikkailua, toimintaa, komediaa ja ihmissuhdedraamaa.

Evelyn Wang (Oscarin voittanut Michelle Yeoh) on keski-ikäinen kiinalaisamerikkalainen nainen, joka on nuorena muuttanut aviomiehensä Waymondin (Ke Huy Quan) kanssa Kiinasta Yhdysvaltoihin ja pariskunta tienaa elantonsa pyörittämällä pesulaa. Evelyn taistelee firman veroilmoitusten kanssa, lisästressiä tuo pian vieraille saapuva iäkäs isä Gong Gong (James Hong), jonka syntymäpäiväjuhlia pitäisi viettää illalla. Waymondin ja Evelynin suhde on väljähtänyt ja Waymond suunnittelee avioeroa, vaikka rakastaakin vaimoaan. Juuri täysi-ikäiseksi tulleella tyttärellä Joylla (Stephanie Hsu) on vaikea suhde äitiinsä, joka ei tunnu hyväksyvän Joyta ja hänen valintojaan, vaikka suhtautuukin Joyn tyttöystävään ystävällisesti. Ongelmat alkavat, kun porukka menee verotoimistoon ja omalaatuinen, palkittu virkailija Deirdre (Jamie Lee Curtis) löytää paljon ongelmia Evelynin veroilmoituksesta. Hississä Waymond yllättäen ilmoittaa Evelynille olevansa toisen ulottuvuuden versio tämän aviomiehestä. Ja että koko multiversumi, lukemattomista eri todellisuuksista koostuva maailmankaikkeus, uhkaa tuhoutua. Ainoastaan Evelyn voi sen pelastaa. Siitä alkavat uskomattomat käänteet, joita katsoja voi vain seurata henkeään pidätellen.

Everything Everywhere All at Once on metaelokuva, jota välillä katsoo syvästi liikuttuneena, välillä hämmästyksestä ja hauskuudesta henkeä haukkoen. Näyttelijäsuoritukset ovat vaikuttavia. Michelle Yeoh Evelyninä ja Stephanie Hsu Joyna ovat uskomattomia rooleissaan, mutta niin on myös Jamie Lee Curtis aivan hulvattomana verokarhuna sivuosaoscarinsa selvästi ansainneena. Myös leikkauksen ja parhaan elokuvan Oscarit eivät ole turhasta tulleet. Tätä elokuvaa on kerta kaikkiaan vaikeaa kuvailla, se on itse nähtävä!

Mari Lindqvist

Martin Scorsese: THE WOLF OF WALL STREET

The Wolf of Wall Street on vuoden 2013 yhdysvaltalainen musta komedia ja rikoselokuva, jonka on ohjannut legendaarinen Martin Scorsese ja kirjoittanut Terence Winter . Se perustuu Jordan Belfortin vuoden 2007 samannimisiin muistelmiin. Elokuva kertoo Belfortin urasta osakemeklarina New Yorkissa ja kuinka hänen yrityksensä Stratton Oakmont osallistui vallitsevaan korruptioon ja huijauksiin Wall Streetillä ja lopulta tilanne päätyi kaiken kaatumiseen. Leonardo DiCaprio näyttelee Belfortia ja on toiminut myös elokuvan tuottajana.

Pörssimeklariksi haluava Belfort (DiCaprio) saa jalan oven väliin Wall Streetillä. Kun vuoden 1987 pörssiromahdus tuhoaa urakehityksen, Belfort keksii uuden bisneksen: hän huijaa tavallisilta kansalaisilta rahaa penniosakkeilla. Vaimonsa ideoimana Belfort keksii myydä samoja kuplaosakkeita rikkaille sijoittajille ja estoton tuhlailu ja öykkäröinti alkaa. Belfortin alaiset opettelevat lipevät puheet, joilla rahahanat aukeavat. Belfortin Stratton Oakmontista tulee käytännössä työntekijöidensä huumeissa ja orgioissa kylpevä paheenpesä. Belfort aloittaa suhteen Naomi Lapaglia -nimisen naisen (Margot Robbie) kanssa ja kun hänen vaimonsa saa tietää, Jordan eroaa hänestä ja menee naimisiin Naomin kanssa. Nuoripari jakaa saman mieltymyksen ökyilevään elämäntyyliin ja pian pariskunta saa myös lapsia.

Viidessä eri kategoriassa Oscar-ehdokkaana ollut The Wolf of Wall Street on huumeita, väkivaltaa ja seksiä pursuava huijauselokuva, jonka moraalia voi myös kyseenalaistaa, vaikka sen päähenkilöt enimmäkseen todella vastenmielisiä sovinisteja ja öykkäreitä ovatkin ja tuskin houkuttelevat katsojaa ihannoimaan kyseistä elämäntapaa. DiCaprio näyttelee ehkä uransa parhaan osan ikävänä ihmishirviönä, mutta omalla tavallaan myös ajoittain hurmaavana huijarina. Karnevalistinen satiiri tekee pilkkaa kohteistaan, mutta pikkuisen myös ymmärtää ihmisen pienuutta ja ahneutta. Kukapa ei olisi joskus haaveillut rahamäärästä, jolla ratkeaisi kaikki mahdolliset ja mahdottomat ongelmat.

Mari Lindqvist

Ryusuke Hamaguchi: DRIVE MY CAR

Japanilaisen Ryusuke Hamaguchin ohjaama, kolmeen Haruki Murakamin novelliin (Kino, Sheherezade, Drive My Car) perustuva, hieno Drive my Car (2022) palkittiin kansainvälisen elokuvan Oscarilla ja parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globella monien muiden palkintojen ohella. Elokuva onkin vanhanaikaisella tavalla syvällinen ja hidastempoinen road-movie ihmismieleen. Tärkeänä kantavana voimana voidaan pitää elokuvassa myös Anton Tsehovin näytelmiä, joita elokuvan päähenkilö ohjaa ja joissa muut henkilöt näyttelevät.

Teatteri-ohjaaja Yusuke Kafuku (Hidetoshi Nishijima ) ohjaa näytelmiä ja elää arkeaan käsikirjoittajavaimonsa Oton (Reika Kirishima) kanssa. Eräänä päivänä Kafuku palaa yllättäen kesken päivän kotiin ja löytää Oton sängystä nuoren miesnäyttelijän kanssa. Kafuku ei sano kuitenkaan mitään Otolle vaan pitää näkemänsä vain omana tietonaan. Oto kuolee yllättäen sairaskohtaukseen ja Kafuku jää yksin. Kahden vuoden päästä Kafuku pääsee Hiroshimaan residenssitaiteilijaksi ja ohjaamaan Tšehovin Vanja-enoa paikalliselle teatterille. Näytelmään hakee ja tulee valituksi Takatsuki (Masaki Okada), jolla oli aikanaan seksisuhde Oton kanssa. Residenssi vaatii vakuutussyistä autokuskin, jonka tehtävä on kuskata Kafukua residenssiin ja takaisin. Kuski on nuori introvertti nainen, Misaki (Tōko Miura) jolla on omat menneisyyden taakkansa kuten Kafukullakin. Pitkillä automatkoilla kaksi hyvin erilaista ihmistä tutustuvat ja antautuvat syvällisiin keskusteluihin. Elämän käänteisiin on mahdotonta vaikuttaa ja siksi ainoa mahdollisuus on elää elämäänsä eteenpäin, menetyksistä huolimatta.

Hyvin dialogi-vetoinen, mutta silti visuaalisesti harkittu ja tyylikäs Drive my Car tekee vaikutuksen syvällisyydellään ja käsikirjoituksellaan, joka on taitavasti punottu Murakamin novelleista ja johon on lisätty paljon omaa näkemystä. Myös henkilöohjaus on omaa luokkaansa, parasta elokuvanäyttelemistä, mitä tässä ajassa näkee, vaikka se kertookin nimenomaan teatterinäyttelemisestä. Kafukun punainen Saab 900, jota Misaki ohjaa, on symboli vapaudesta ja itsenäisyydestä, jonka Kafuku menettää, mutta saa tilalle jotain ihan muuta. Kafuku saa myös diagnoosin: hänellä todetaan toisessa silmässä silmänpainetauti, joka kaventaa näkökenttää. Vertauskuva ei ole päälle liimattu, vaan liikuttava ja älykäs yksityiskohta.  Kriisissä on helppo olla yksisilmäinen ja nähdä asioita kapeasti, mutta jos saa toisen ihmisen avuksi kulkemaan kanssaan, maailma avartuu ja vapaus säilyy. Monitasoinen, monikielinen Drive my Car kestää monta katselukertaa, toistoa, kuten Kafukukin toistaa itse ja laittaa näyttelijänsä toistamaan Vanja-enon repliikkejä. Loppumattomiin löytyy uusia kerroksia ja ulottuvuuksia, kun on kyse suuresta taideteoksesta.

Mari Lindqvist

Jonathan Demme: UHRILAMPAAT

Jonathan Demme ohjasi vuonna 1991 Thomas Harrisin Uhrilampaat-romaanin elokuvaksi ja osui suoraan napakymppiin. Trilleri palkittiin viidellä Oscarilla: parhaasta elokuvasta, ohjauksesta, käsikirjoituksesta, mies- ja naispääosasta. Pääosiin oli saatu legendaariset näyttelijät: Jodie Foster, Anthony Hopkins ja Scott Glenn. Kolme jatko-osaakin elokuvaan tehtiin, mutta menestys ei noussut enää ykkösosan tasolle. Myöskään elokuvasta tehty tv-sarja ei niittänyt samanlaista suosiota.

FBI:n käytöstieteen laitoksella työskentelevä Jack Crawford (Scott Glenn) ottaa FBI:n akatemiassa yhteyttä Clarice Starlingiin (Jodie Foster) kesken koulutuksen. Crawford antaa nuorelle naiselle tehtäväksi haastatella vangittua Hannibal Lecteriä (Anthony Hopkins), entistä psykiatria ja kannibaali-sarjamurhaajaa, uskoen, että Lecterin näkemys voisi olla avuksi ”Buffalo Bill” -nimisen sarjamurhaajan (Ted Levine) kiinni saamiseksi. Starling matkustaa Baltimoreen mielisairaille vangeille tarkoitettuun laitokseen tapaamaan Lecteriä, jossa tohtori Frederick Chilton (Anthony Heald) vie hänet Lecterin sellin luo. Tyly ja ilkeä, vaikka omalla tavallaan herrasmiesmäinen Lecter käskee tätä etsimään yhden hänen vanhoista potilaistaan. Vihje johtaa Starlingin Buffalo Billin jäljille. Lecter vaatii vastineeksi siitä, että hänet siirretään pois inhoamansa Chiltonin luota. Buffalo Billin siepattua Yhdysvaltain senaattorin tyttären (Brooke Smith), Crawford antaa Starlingille valtuudet tarjota Lecterille valesopimusta. Valesopimus tarjoaa Lecterille mahdollisuutta vaihtaa vankilaa, jos hän antaa FBI:lle tietoa, jonka avulla Buffalo Bill vangitaan ja panttivanki pelastetaan. Sen sijaan Lecter aloittaa Starlingin kanssa quid pro quo -vaihtokaupan: hän tarjoaa vihjeitä ja näkemyksiä Buffalo Billistä vastineeksi siitä, että Starling puolestaan kertoo hänelle omasta lapsuudestaan. Tämä sopimus on Starlingille hyvin riskialtis, kun tiedetään Lecterin manipuloiva, psykopaattinen luonne ja kokemus psykiatrina. Starling kuitenkin ottaa riskin ja tapahtumat etenevät kauhistuttavalla vauhdilla ja käänteillä.

Uhrilampaat (Silence of the Lambs) tiivistyy nuoren naisen epävarmuuden ja manipuloivaa valtaa huokuvan sarjamurhaajan väliseksi psykologiseksi peliksi. Kuvaus ja asetelma oli 90-luvulla uutta: näyttelijät katsoivat suoraan kameraan, Starlingin taistelu sukupuolensa takia ennakkoluuloja vastaan naisena miespoliisien joukossa toi elokuvaan feminististä sanomaa ja sukupuolirooleja ja niiden asetelmallisuutta tuotiin muutenkin toisin esille kuin ennen. Anthony Hopkinsin vain noin kaksikymmentä minuuttia kankaalla viipyvä hahmo nosti hänet suorastaan ikoniseksi trilleri-hahmoksi, jota on jäljitelty siitä asti. FBI-poliisina Jodie Foster tarjosi säikyn, mutta päättäväisen ja karismaattisen vastaparin. Viimeksi tästä jäljiteltyä asetelmaa on nähty suomalaisessa Sorjonen: Muraalimurhat-elokuvassa.

Klassikoksi noussut Uhrilampaat kuuluu elokuvafanien yleissivistykseen, vaikkei trillereistä muuten perustaisikaan. Aika on syönyt harvinaisen vähän tämän elokuvan taikavoimaa.

Mari Lindqvist

J-P Valkeapää: KOIRAT EIVÄT KÄYTÄ HOUSUJA

J-P Valkeapää (He ovat paenneet, Hetki lyö) tekee harvoin tavallista elokuvaa. Koirat eivät käytä housuja ei myöskään sellainen ole. Kriitikot olivatkin polvillaan elokuvan edessä sen ilmestymisvuonna 2019 niin ulkomailla kuin Suomessa. Elokuva sai kuusi Jussi-palkintoa: parhaasta miespääosasta, kuvauksesta, leikkauksesta, maskeeraussuunnittelusta, musiikista ja äänisuunnittelusta. Pikimustaa huumoria ja tragikoomisia piirteitä sisältävän elokuvan katsojaluvut jäivät kuitenkin pieniksi, vaikka ne ylittivätkin Valkeapään aiempien elokuvien menestyksen.

Teini-ikäisen tytön yksinhuoltajaisä Juha (Pekka Strang) on kokenut suuren tragedian. Hän työskentelee kirurgina ja kärsii yksinäisyydestä ja surusta. Kaikki kuitenkin muuttuu, kun Juha kohtaa domina Monan (Krista Kosonen) ja ajautuu tämän ohjauksessa sitomisleikkien täyttämään sadomasokismin maailmaan.

Elokuva käsittelee taitavasti pakkomiellettä, jolla on taipumusta kääntyä ihmiselle vahingolliseksi. Pikkuhiljaa Valkeapään teos muuttuu lempeäksi tarinaksi onnen etsimisestä ja joukkoon kuulumisesta. Ohjaaja yllättää siis käsikirjoituksessakin, ei pelkästään aihepiirin suhteen. Gilbert Gottfriedin kliseisestä Fifty Shades of Greystä ollaan onneksi mahdollisimman kaukana. Visuaalisesti Koirat eivät käytä housuja on ennen kaikkea ajatonta, tyylikästä eurooppalaiselokuvaa. Suomalaiseksi sitä on vaikea mieltää, ellei rooleissa olisi tuttuja valovoimaisia, kotimaisia tähtiä.

Mari Lindqvist

Mike Leigh: VUOSI ELÄMÄSTÄ

Vuosi elämästä ( Another Year, 2010 )  brittiläinen draamaelokuva, jonka on käsikirjoittanut ja ohjannut Mike Leigh (Salaisuuksia ja valheita, Happy-Go-Lucky, Mr Turner). Sympaattisia, mutta säälimättömän tarkkanäköisiä elokuvia tekevä Leigh tekee ehkä tähänastisen uransa parhaan teoksen. Tragikomediallisia aineksia sisältävää Vuosi elämästä-elokuvaa katsoessa on vaikeaa muistaa, että kyse on fiktiosta. Niin aidon oloisia ja realistisia ovat henkilöt ja näyttelijäohjaus hienoine roolisuorituksineen, että huimaa.

Geologi Tom (Jim Broadbent) ja psykologi Gerri (Ruth Sheen) elävät seesteistä arkea jo keski-iän ylittäneenä pariskuntana, hoitaen siirtolapuutarhapalstaansa ja pitäen yhteyttä ystäviinsä ja 30-vuotiaaseen poikaansa Joeen, (Oliver Maltman) joka ei ole vielä löytänyt elämänkumppania. Ystävillä sen sijaan riittää ongelmia. Tomin vanha ystävä Ken (Peter Wight) kärsii ylipainosta, terveysongelmista ja yksinäisyydestä, ja Gerrin työkaveri Mary (Lesley Manville) kamppailee niin ikääntymistä kuin auto- ja alkoholiongelmia vastaan. Tomin isoveljen Ronnien (David Bradley) elämä ei myöskään mennyt odotusten mukaan ja katkeruus nostaa päätään. Neljään eri vuodenaikaan jaksottuva elokuva kertoo tapaamisista ruokailujen ja juhlien merkeissä eikä siinä varsinaisesti tapahdu mitään, mutta ihmisten väliset suhteet ja puhumisten rivien välit pitävät jännitettä yllä kuin trillerissä.

Parasta Leighin teoksissa on aina upeat, realistisesti näyttelevät näyttelijät rooleissaan. Niin tälläkin kertaa. Broadbent ja Sheen ovat valloittavia omissa osissaan, mutta kaiken keskuksena on Lesley Manvillen esittämä Mary, joka rasittavuudessaan, kiehtovuudessaan, surkeudessaan ja samaistuttavuudessaan saa katsojan nieleskelemään palaa kurkussa. Henkilöiden taustoja ei liikoja valoteta, vaan katsoja joutuu itse pohdiskelemaan ja arvailemaan, miksi kutakin kohtalo on kohdellut kaltoin tai paremmin. Kukaan ei ole hyvä tai paha ihminen tai karikatyyri, vaan jokaisen ratkaisut ja tunteet on helppo ymmärtää, vaikkei itse samoin asioita kokisikaan. Elokuvan loppu on avoin kuten elämä itse. Koskaan ei voi tietää, miten elämä heittelee ja miten ihmisten käy. Tällaiset elokuvat, jotka asiasta muistuttavat, ovat jotain paljon enemmän, kuin käsikirjoituksella kikkailevat tai elokuvallisia viittauksia rönsyävät kulttuuripläjäykset, vaikka paikkansa niilläkin toki on. Leighin elokuvanteko poikkeaakin perinteisestä. Elokuvalla ei ole alussa selvää käsikirjoitusta vaan se muotoutuu koko elokuvanteon ajan. Onneksi on olemassa Mike Leigh ja hänen ”tiskipöytärealisminsa”, kuten hänen töitään joskus on luonnehdittu. Kun fiktio muistuttaa dokumenttia ollaan jonkun tärkeän äärellä.

Mari Lindqvist

James Cameron: AVATAR

Nyt kun Avatar: The Way of Water (2022) pyörii elokuvateattereissa, on hyvä palauttaa kyseisen elokuvan ykkösosaa mieleen tai tutustua siihen ylipäätään, jos sivistyksessä on Avattaren kokoinen aukko. James Cameron ohjasi vuonna 2009, 12 vuotta edellisen pitkän elokuvansa Titanicin jälkeen lähes kolmetuntisen 3D-tieteiselokuvan nimeltä Avatar. Nimi tulee jumalan ruumiillistumaa tarkoittavasta hindulaisesta käsitteestä. Elokuvassa nimi viittaa ihmismielen siirtämiseen toiseen kehoon teknologian keinoin. Teknisesti loistavan Avatar-elokuvan budjetiksi on arvioitu 237 miljoonaa dollaria, ja se olikin vuonna 2014 yhdeksännellä sijalla maailman kalleimpien elokuvien listalla.

Entinen merijalkaväen sotilas, pyörätuolissa istuva Jake Sully (Sam Worthington) lähetetään kokeellisen Avatar-ohjelman kautta Pandoralle navin hahmossa. Pandoran viidakossa hän tutustuu navi-heimon nuoreen naiseen Neytiriin (Zoe Saldana), joka vie hänet kansansa luo ja opettaa hänelle paikallisia tapoja. Kun ihmiset ja navi-kansa ajautuvat sodan partaalle, rakastuneen Jaken on valittava puolensa.

Avatar (2009) on silmäkarkkia katsojalle ilman 3D-lasejakin, dvd:ltä katsottuna. Juoni on toki arvattavissa, mutta visuaalinen näyttävyys hurmaa. Vahvasti ekologinen sanoma aiheutti Amerikassa aikoinaan myös nurinaa ja elokuvaa arvosteltiin turhan ”hippihenkiseksi” ja armeija- ja Amerikka-vastaiseksi. Toisaalta Cameronin innostus tehdä näyttäviä taistelukohtauksia laimensi tämän tyyppistä vaikutelmaa. Vaikka  Worthington ja Saldana eivät omaa samanlaista tähtikarismaa kuin DiCaprio ja Winslet Titanicissa, Avatar on sataprosenttista viihdettä ja mukaansatempaavaa seikkailuelokuvaa. Ymmärrettävästi kakkososa onkin kerännyt jo runsaasti yleisöä ja myös hyviä kritiikkejä, mikä ei aina ole kakkososien kohdalla itsestäänselvyys.

Mari Lindqvist

Jaakko Pyhälä: JON

Jaakko Pyhälän ja Heikki Vuennon käsikirjoittama, Pyhälän ohjaama Jon (1983) on nuoren miehen odysseia, joka kertoo aggressiivisesta, turhautuneesta ja irrallisesta Jonista, joka lähtee Helsingistä Norjaan töihin kalatehtaalle. Jäämeren ranta ja avautuva tyhjyys antaa Jonille lopulta vaihtoehdon ahdistukselle. Pääosassa on nuori Kari Väänänen, joka sai osastaan Jussi-palkinnon ja tärkeässä sivuroolissa Vesa-Matti Loiri Öljys-Heikkinä. Elokuva oli myös Loirin oma suosikki lukuisista elokuvista, joissa hän oli ollut mukana.

Jon (Väänänen) on helsinkiläinen nuori mies 1980-luvun alussa. Levoton ja päämäärätön Jon purkaa ahdistustaan käyttäytymällä väkivaltaisesti muun muassa tyttöystäväänsä kohtaan. Työvoimatoimistossa Jonille tarjotaan työpaikkaa norjalaisessa kalanjalostustehtaassa. Tehdas sijaitsee Norjan pohjoisimmassa osassa. Tämäkään ei silti riitä Jonille, vaan hän lähtee suunnistamaan kohti maailmanlopun rantaa. Kalatehtaassa Jon kohtaa Öljys-Heikin (Loiri), alkoholisoituneen entisen toimittajan, joka sortuu epätoivoisin tekoihin saadakseen päivittäisen olutannoksensa.

Elokuva oli ensimmäinen suomalainen täysleveä scope-elokuva, jossa oli Dolby-stereoääni. Kuvaaja Pertti Mutanen sekä äänittäjät Matti Kuortti ja Paul Jyrälä ovat luoneet Norjan jylhiin maisemiin upean kuva- ja äänimaailman. Se pehmentääkin Jaakko Pyhälän raadollista ihmiskuvaa elokuvassa, jossa naiskuva jää turhan ohueksi ja konservatiiviseksi. Kari Väänänen on aidon karhea, epämiellyttävä, mutta omalla tavallaan vetoava nimiroolissaan. Loirin roolisuoritus on huikea: tragikoominen, moniulotteinen ja herkkä. Öljys-Heikki ei hahmona varsinaisesti naurata tai jos, naurajalla on silloinkin pala kurkussa. Viime vuonna kuolleen Jaakko Pyhälän paras elokuva ei vedonnut aikanaan kaikkiin, eikä tee sitä vieläkään, suurista tähdistään huolimatta. Yhtä kaikki elokuva on oman aikansa suuri elokuva eikä sen hohto ole edelleenkään merkittävästi himmentynyt.

Mari Lindqvist

John Hughes: THE BREAKFAST CLUB

Ohjaaja John Hughes on tunnettu etenkin 80-luvun nuortenelokuvista, joista arvostelumenestys oli jo ilmestymisvuonnaan 1984 The Breakfast Club. Elokuvan pääosassa oli sen ajan teinitähtiä Molly Ringwaldista Judd Nelsoniin ja sen on sanottu antaneen äänen 80-luvun nuorille. Vuonna 2004 The New York Timesin kriitikot valitsivat The Breakfast Clubin yhdeksi kaikkien aikojen tuhannesta parhaasta elokuvasta maailmassa. Elokuvan maine tuntuu vain kasvavan vuosi vuodelta.

Chicagolaisessa high schoolissa viisi hyvin erilaista nuorta saapuu lauantaiaamuna koulun kirjastohuoneeseen jälki-istuntoon, kukin omasta syystään. Yksi on urheilija (Emilio Estevez), toinen lukutoukka nörtti (Anthony Michael Hall), kolmas taiteellinen friikki (Ally Sheedy), neljäs suosittu kaunotar (Molly Ringwald) ja viides kapinallinen pikkukriminaali (Judd Nelson). Yhden päivän aikana viisi oppilasta, jotka eivät ole olleet koulussa missään tekemisissä keskenään, alkavat vähitellen muuttua toistensa silmissä stereotyypeistä ihmisiksi. Syntyy yllättäviä ystävyyssuhteita, ainakin yhdeksi päiväksi. Jokainen on vähintään hieman muuttunut jälki-istuntopäivän jälkeen.

Hughesin käsikirjoitus ja näyttelijäohjaus on vaikuttavaa katsottavaa. Nykypäivän nuorta ja keski-ikäistäkin saattaa tosin järkyttää 80-luvun todellisuus: simputtavat opettajat ja tyttöjen ja poikien keskinäinen raaka sanailu. Ajankuva on raadollinen, mutta myös nostalgisia tunteita herättävä. Elokuvassa päästään syvälle roolien ravisteluun ja nuorten vanhemmat nähdään julman paljastavassa valossa teinien keskusteluissa. The Breakfast Club toimisi erinomaisesti myös teatterissa, sijoittuuhan tarina rajattuun tilaan; keskusteluihin ja konflikteihin yhden päivän aikana. Jos rakastit elokuvaa 80-luvulla, rakastat sitä myös tänä päivänä. Tämän elokuvan henki, syvällisyys ja nuorien tähtien säteily eivät ole yhtään himmentyneet.

Mari Lindqvist

Jenni Toivoniemi: SEURAPELI

Jenni Toivoniemen esikoispitkä Seurapeli (2020) on herkkä, humoristinen, kipeitäkin asioita syväluotaava draamaelokuva yli kolmekymppisistä, jotka kipuilevat menneisyyden virheiden ja tulevaisuuden haaveiden ristitulessa. Elokuvan näyttelijät ovat ikäpolvensa parhaita kotimaisia lahjakkuuksia ja Toivoniemi tekee ohjaajana näyttävän debyytin.

Keski-ikää lähestyvä kaveriporukka lähtee siskosten Natalin (Iida-Maria Heinonen) ja Veronikan (Laura Birn) perheen omistamalle huvilalle viettämään 35 vuotta täyttävän Mitzin (Emmi Parviainen) yllätyssynttäreitä. Seurueeseen kuuluvat lisäksi Mitzin entinen poikaystävä, menestynyt kirjailija Juhana (Samuli Niittymäki) ja hänen nykyinen tyttöystävänsä Ulla (Paula Vesala),  Härde (Eero Milonoff) on itsetietoinen, vaikka toisaalta reppana naistenmies, Janne (Paavo Kinnunen) hänen varjoonsa jäänyt pikkuveljensä. Mukaan juhliin saapuu myös Veronikan uusi poikaystävä Mikael (Christian Hillborg), joka on ruotsalainen Hollywood-tähti. Ilmassa on alusta lähtien jännitteitä. Kaikilla on salaisuuksia ja ihmisten välisiin suhteisiin liittyy väärinkäsityksiä ja piilotettuja tunteita. Seurapelin myötä tulee esiin paljastus, joka on ollut piilossa kahdenkymmenen vuoden ajan ja joka saa aikaan järkytystä ja tuttujen roolien murenemista.

Toivoniemi on paitsi ohjannut, myös käsikirjoittanut elokuvan taidokkaasti. Emmi Parviainen on elokuvan keskus vereslihalla olevana Mitzinä, Laura Birn loistaa voimakkaana ja yhtä aikaa hauraana Veronikana. Myös Paula Vesala on tunnistettava hahmo ymmärrettävästi takakireänä ja toisaalta eniten jalat maassa olevana, porukan ulkopuolisena Ullana. Ikäpolveen täsmällisesti osuvan musiikin on suunnitellut Jan Forsström. Kaikesta angstisuudestaan ja maailmantuskastaan huolimatta Seurapeli on raikas ja toivoa antava elokuva. Vähän kuin tämän ajan Käpy selän alla; hyvin suomalainen ja toisaalta kansainvälinen, ajaton elokuva kasvusta.

Mari Lindqvist

Bong Joon-ho: BARKING DOGS NEVER BITE

Eteläkorealaisen Bong Joon-hon varhaisia töitä on saatettu myös Suomen valkokankaille Oscareita voittaneen Parasiten (2019) menestyksen myötä. Ohjaajan ensimmäinen pitkä elokuva Barking Dogs Never Bite (2000) on mustaa huumoria sisältävä satiiri, jossa on jännityksen ja draaman lisäksi myös paljon komediallisia aineksia. Oman makaaberin lisänsä tuo korealaisten kaksijakoinen suhtautuminen koiriin. Osa palvoo lemmikkejään ja pienempi osa näkee koirassa lähinnä herkullisen paistin ainekset.

Koo Yon-ju (Lee Sung-jae) on yliopistolla jatko-opiskeleva mies, joka haikailee professorinviran perään. Korruptoituneessa yliopistomaailmassa siihen pääseminen vaatii dekaanin lahjomista. Kotona, kerrostalossa Koolla on raskaana oleva, määräilevä vaimo, jonka työ toistaiseksi tuo pariskunnalle elannon. Park Hyun-nam (Bae Doona) on kyseisen kerrostalokompleksin kirjanpitäjä, joka bilettää usein kaverinsa kanssa ja huomaa joutuvansa tekemään yllättävän paljon koirien katoamisilmoituksia. Tapahtumat käynnistyvät, kun Koota alkaa hermostuttaa naapurustossa räksyttävä koira. Hän päättää hankkiutua koirasta eroon, mutta lopulta päätyykin tilanteeseen, jossa etsii oman vaimonsa kadonnutta koiraa.

Elokuvan henkilöistä alkaa elokuvan edetessä pitää, vaikkeivat he aina niin sympaattisia olekaan. Koon koirainho alkaa tuntua jopa jossain määrin ymmärrettävältä ja etenkin Hyun-nam muuttuu suorastaan sankarilliseksi hahmoksi selvitellessään koirien kohtaloita. Elokuva voi tosin koirien ystävälle olla piinallista katsottavaa, vaikka elokuvan alussa kerrotaankin, että yksikään koira ei ole elokuvanteosta kärsinyt. Elokuvan kuvaus pitkine kamera-ajoineen on taiturimaista ja kokeilevaa, saman voi sanoa myös käsikirjoituksesta. Kuin pisteeksi i:n päällä Barking Dogs Never Biten musiikiksi on yllättävästi valikoitunut Sung-woo Jon säveltämää tyylikästä jazzia. Omalaatuinen elokuva kaiken kaikkiaan, vaikkei vielä Oscar-tasolle Parasiten tavoin ylläkään.

Mari Lindqvist

Johanna Vuoksenmaa: 70 ON VAIN NUMERO

Johanna Vuoksenmaa on aina osannut komedianteon taidon. 70 on vain numero päättää trilogian, jossa edelliset elokuvat olivat 21 tapaa pilata avioliitto ja Viikossa aikuiseksi. Tällä kertaa on kysymys vanhenemisesta, kuolemasta ja rakkaudesta. Komedia on hienovaraista, hykerryttävää hymyilyä sisäänpäin enemmän kuin vitsejä tai tilannekomiikkaa, vaikka sitäkin elokuvasta löytyy. Pääosaan Vuoksenmaa on saanut ihanan Hannele Laurin, joka esittää diivojen diivaa, kuuluisaa iskelmätähteä Seija Kuulaa, joka on kuin sekoitus Paula Koivuniemeä, Katri Helenaa ja ehkä myös Lea Lavenia, jonka lauluääntä päähenkilö lainaa roolissaan.

Seija (Hannele Lauri) säihkyy lavalla ja on suuri laulajadiiva, jonka kaikki tuntevat. Kotona lentää peruukki narikkaan ja jääkaapista otetaan kylmiä nakkeja hiukopalaksi. Stailisti Shanella (Misa Palander) on Seijan läheisin ihminen ja paras ystävä, mutta hänellä on ongelma: biologinen kello tikittää tai suorastaan kilkattaa. Harvoin ihmisiä lähelleen päästävän Seijan elämä mullistuu, kun hän rakastuu huomattavasti nuorempaan biisintekijään, Lauriin (Mikko Nousiainen). Suhde nostattaa kulmakarvoja, etenkin kun Laurin äidiksi paljastuu tuttu ihminen. Vanhenemista inhoavan Seijan on katsottava pikkuhiljaa menneisyyttä, nykyisyyttä ja tulevaisuutta toisella silmällä. Hänkään ei ole ikuisesti nuori ja ikä on ehkä sittenkin muutakin kuin numero.

Elokuvassa vilahtavat omina itsenään monet suomalaiset nykytähdet Vesalasta ja Erinistä Lauri Tähkään ja Kaija Koohon. Juha Torvinen esittää uskottavasti Seijan manageria. Kuten aina Vuoksenmaan ohjauksissa dialogi on nytkin luontevaa ja hauskaa ja roolituskin on jälleen osunut nappiin. Lauri osaa pienillä eleillä ja ilmeillä, äännähdyksillä tuoda esiin erilaisia tunnetiloja haavoittuvuudesta ylimielisyyteen. Myös Marja Packalenin roolisuoritus Seijan nuoruudenystävänä on mitä mainioin arkisuudessaan ja lakonisuudessaan.  Käsikirjoitus toimii, vaikka uskottavuuden rajoilla horjutaankin, kun juoneen on liitetty myös nuoremman Shanellan ikäkriisi lapsentekoprojekteineen. Yhtä kaikki: jos nautittavaa suomalaista laatukomediaa haluaa katsoa, niin 70 on vain numero on nappi valinta!

Mari Lindqvist

Michael Haneke: RAKKAUS

Taiturimainen Michael Haneke (Funny Games, Pianonopettaja, Happy End) on yleensä tehnyt elokuvia pahuudesta ja väkivallasta. Rakkaus (Amour, 2012) on kuitenkin erilainen Haneken elokuva. Vaikka elokuvan alussa pelastushenkilökunta tunkeutuukin vanhanparin asuntoon ja löytää naisen kuolleena, tämä elokuva kertoo ennen kaikkea huolenpidosta ja rakkaudesta. Ainutlaatuinen Rakkaus voittikin ilmestymisvuonnaan Cannesin Kultaisen palmun. Emmanuelle Riva sai roolisuorituksestaan BAFTAn. Myös itse elokuva palkittiin BAFTAlla, ja se sai parhaan vieraskielisen elokuvan Golden Globen.

Ikääntynyt pariskunta Anne (Emmanuelle Riva, Hiroshima, rakastettuni) ja Georges (Jean-Louis Trintignant, Fasisti, Punainen) elävät ensin sosiaalista elämää käyden kyläilemässä, konserteissa ja kulttuuririennoissa. Kaiken muuttaa kuitenkin Annen saama sairaskohtaus, joka halvaannuttaa hänet pyörätuolipotilaaksi. Anne esittää toivomuksen, että häntä ei vietäisi sairaalahoitoon, vaan hän voisi edelleen elää kotona, Georgesin ja avustajien hoidettavana. Elämä alkaa pikkuhiljaa supistua. Pariskunnan ja heidän läheistensä välille kasvaa kuilu. Tytär (Isabelle Huppert) ei ymmärrä Georgesin halua hoitaa vaimoaan vaan käy pohtimassa sijoitusvaihtoehtoja. Palkatut hoitajat suhtautuvat alentuvasti Anneen ja pitävät tätä mitään ymmärtämättömänä kasvina. Ulkopuoliset ihmiset eivät tunnu enää käsittävän pariskunnan elämää ja Georges lakkaa vastaamasta puheluihin. Anne ja Georges kommunikoivat keskenään ensin tarinoiden, laulaen ja muistellen, mutta lopuksi kommunikointi on sanatonta.

Elokuvan muodon itävaltalainen Haneke on rakentanut kiinnostavasti suppiloksi, joka pienenee ja kapenee. Kuvaaja Darius Khondji kuvaa niukasti ja tiukasti, liikuttaen kameraa vain vähän. Teemana Rakkaudessa on se, kuinka suhtautua, kun rakas ihmisesi elää kärsien. Kysymys on myös elämästä ja kuolemasta. Yhtenä hetkenä olemme konsertissa, toisena hetkenä olemme jo kuolleita tai kuolemassa. Haneke näkee maailman niin kovin tarkasti, että sitä on lähes mahdotonta katsoa.

Mari Lindqvist

Baz Luhrmann: ELVIS

Värikylläisistä, näyttävistä elokuvistaan (Moulin Rouge!, 2001, Romeo + Juliet, 1996) tunnettu  Baz Luhrmann on löytänyt aiheen, joka sopii hänelle täydellisesti. Elvis (2022) on selkeästi elokuva faneille fanilta. Vaikka useita elokuvassa esiintyviä todellisia henkilöitä käsitellään kriittisesti, suorastaan inhorealistisesti, Elvis pysyy ihmeellisenä Elviksenä, heikkouksistaan huolimatta. Tämä on ohjaajan ratkaisu, joka pitää hyväksyä, jos elokuvasta haluaa nauttia. Ja kukapa ei haluaisi. Kaksi tuntia ja neljäkymmentä minuuttia kuluu joutuisasti erityisesti pääosanesittäjä Austin Butlerin vakuuttavan tulkinnan takia. Butler ei imitoi, hän on Elvis elokuvan alusta loppuun.

Vuonna 1997 Elvis Presleyn entinen manageri eversti Tom Parker (Tom Hanks) on kuolinvuoteellaan ja muistelee yhteistä taivaltaan Elviksen kanssa, kertoo siitä oman kyseenalaisen totuutensa. Lapsena Elvis eli mustien asuinalueella ja siellä sai myös vaikutteensa afroamerikkalaisesta musiikista. Musiikki ja rytmi on Elvikselle (Austin Butler) nuoresta asti lähes uskonnollinen kokemus, jota ei ylitä mikään. Kun countrylaulaja Hank Snowin managerina toimiva Parker keksii erikoisesti pukeutuvan ja liikehtivän Elviksen upeine äänineen, hän arvaa nuoressa miehessä olevan jotain ainutlaatuista. Etenkin, kun huomaa naisyleisön reagoivan häneen poikkeuksellisesti. Sitten tapahtumat etenevätkin vyörymällä; tutustuminen nuoreen Priscillaan (Olivia de Jonge), rakkaan äidin Gladysin (Helen Thomson) alkoholismista johtuva kuolema, naisseikkailut ja armeijan jälkeen suosioon nousu rytinällä. Mukaan tulee myös matkassa loppuun asti pysyvät lääkkeet ja alkoholi. Parker hallitsee Elviksen elämää yhä enemmän ja haluaa Elviksen laulavan vain kepeitä kappaleita ja esiintyvän tv:n viihdeohjelmissa. Loppuaikojen salassa tehty sopimus lukitsee Elviksen Las Vegasin hotelleihin viihdyttäjäksi, kuin vankilaan.  Syöksykierre on alkanut. Elvis kuolee elokuun 16. päivänä, vain 42-vuotiaana.

Elokuvan erikoisin ratkaisu on Tom Hanksin esittämän Tom Parkerin nostaminen kertojaääneksi. Toisaalta ratkaisu on perusteltu. Parkerin puhuessa omiaan ja katsojan nähdessä miten asiat oikeasti menevät viihdebisneksen raadollisuus ja Parkerin ketkumaisuus tulevat parhaiten esiin. Austin Butler on Elviksen liikkeet ja maneerit, ilmeet opetellut paremmin kuin hyvin. Elokuva ei valinnoistaan huolimatta vaikuta kompromissilta, vaan kunniaosoitukselta. Ohjaajan aiemmat ohjaukset muistaen Luhrmann pikemminkin pidättelee ja antaa Butlerin/Elviksen loistaa. Joskus pelkkä pikkurillin liikahdus voi nostaa myrskyn, kuten näemme!

Mari Lindqvist

Steven Soderbergh: MY LIFE WITH LIBERACE

Aina kiinnostavan ja ohjauksillaan yllättävän Steven Soderberghin vuonna 2013 ensi-iltaan tullut My Life with Liberace on yleismaailmallinen tarina parisuhteesta ja rakkaudesta, mutta myös hyväksikäytöstä ja valtasuhteista. Elokuva perustuu Scott Thorsonin ja Alex Thorleifsonin muistelmiin Behind the Candelabra: My Life with Liberace. 1970-80-luvuille sijoittuva tarina kertoo riikinkukkomaisesta esiintyjästä ja virtuoosipianistista Liberacesta, jota näyttelee Golden Globen osastaan saanut Michael Doughlas.  Rakkaustarinan toinen osapuoli on nuori Scott Thorson (Matt Damon), jonka elämä mullistuu viideksi vuodeksi, hänen tutustuessaan pröystäilevään maailmantähteen. Liberacen äitiä näyttelee loistava Debbie Reynolds.

Kesällä 1977 komea nuori mies Scott Thorson (Damon) astui ystävänsä ohjaamana Liberacen (Doughlas) pukuhuoneeseen eikä hänen elämänsä ollut sen jälkeen entisensä. Ikäerosta ja erilaisista taustoista huolimatta heidän välilleen syntyi vuosia kestänyt salainen rakkaussuhde. Liberacen ylellinen, tuhlaileva elämäntyyli lumosi ensin Scottin, mutta ajan kuluessa suhde sai yhä myrskyisämpiä piirteitä. Mustasukkaisuus ja vallanhimo, narsismikin koettelivat suhdetta ja Scott ajautuí käyttämään huumeita. Lopulta oli edessä katkera, julkinen ero, vaikka rakkaus ei ehkä ollutkaan ohi.

Michael Doughlas pistää itsensä likoon moniulotteisessa roolissaan eikä kaihda näyttämästä Liberacen rumia puolia niin fyysisesti kuin henkisestikään. Damon näyttelee hillitymmin, mutta samaistuttavasti tavallisen, mutta komean fanipojan roolinsa. Aikakaudelle tyypillinen salailu homosuhteiden suhteen tuodaan esiin sormella osoittelematta. Ohjaaja selvästi tuntee sympatiaa ja ymmärrystä epätäydellisiä henkilöitään kohtaan. Elokuva ei pyri miellyttämään yleisöään, mutta kuin huomaamatta katsoja tuntee olevansa keskellä jotain, mitä on itsekin kokenut ja nähnyt, vaikka puitteet, suuntautumiset ja aikakausi, olosuhteet ovat hyvinkin erilaiset kuin itsellä. Silloin ollaankin jo jonkun syvemmän ajatuksen äärellä.

Mari Lindqvist

László Nemes: BUDAPESTIN AURINGONLASKU

Unkarinjuutalainen László Nemes ohjasi vuonna 2018 maailmansodan uhkaavaa ilmapiiriä henkivän periodielokuvan nimeltä Budapestin auringonlasku (Napszállta). Edellinen elokuva, holokaustikuvaus Son of Saul (2015) oli arvostelu- ja palkintomenestys. Budapestin auringonlasku on saanut ristiriitaisemman vastaanoton, mutta on yhtä kaikki tarkkasilmäinen ja tunnelmaltaan intensiivinen, yhteiskunnan jännitteitä kuvaava draama.

Eletään vuotta 1910 Budapestissa. Írisz Leiteria (Juli Jakab), on tulipalossa menehtyneen budapestilaisen hattukauppiassuvun ainoa hengissä oleva jäsen. Tai niin hän ainakin luulee.  Vanhemmilleen kuuluneesta hattukaupasta modistin töitä hakemaan saapunut Írisz saa ristiriitaisen vastaanoton kaupan nykyiseltä omistajalta Oszkár Brilliltä (Vlad Ivanov) ja muulta henkilökunnalta. Kaikki tuntuvat tietävän jotain enemmän kuin hän itse. Iriszille selviää, että kaupalle aiheuttaa ongelmia rikollisjoukko, jota johtaa mies, jonka väitetään olevan Iriszin kadoksissa ollut veli. Irisz alkaa etsiä veljeään ja selvittää, mikä hänet on ajanut rikolliseksi ja miksi ympärillä olevat ihmiset käyttäytyvät niin erikoisesti. Íriszin henkilökohtainen etsintäretki sukunsa tarinaan ja omaan minuutensa on alkanut.

Elokuvan kuvauksessa, lavastuksessa, puvustuksessa ja äänimaailmassa on tavoitettu upeasti aikakauden kaupunkimiljöö. Kamera seuraa Irisziä ja hänen kulkuaan, etsintäretkiä hänen näkökulmastaan, takaviistosta. Katsoja ei tiedä sen enempää kuin Irisz, miksi tilanteet ovat jännitteisiä ja väkivallan värittämiä. Vihjeet vuonna 1914 alkavaan ensimmäiseen maailmansotaan ovat hienovaraisia, mutta silti vaistottavissa. Kamera kuvaa pitkiä aikoja eleettömän herkästi näyttelevän Juli Jakabin kasvoja. Niiltä heijastuu ihmisten ja yhteiskunnan pahuus, jota vastaan Irisz taistelee patriarkaalisessa ympäristössä. Budapestin auringonlasku jättää katsojalle tulkinnanvaraa ja avoimia kysymyksiä onnistuen olemaan täysin omanlaisensa selviytymistarina. Surumielisen kaunis, suorastaan pessimistinen tunnelma jää pitkäksi aikaa kummittelemaan mieleen.

Mari Lindqvist

Dennis Lee: TULIKÄRPÄSIÄ PUUTARHASSA

Dennis Lee ohjasi pitkän esikoiselokuvansa Tulikärpäsiä puutarhassa vuonna 2008. Sitä ennen hän voitti opiskelija-Oscarin lyhytelokuvastaan Jesus Henry Christ. Amerikkalaiseen pikkukaupunkiin sijoittuvaan draamaan on saatu näyttävä joukko tähtiä Julia Robertsista, Willem Dafoesta Emily Watsoniin ja Ryan Reynoldsiin. Rauhallinen, psykologinen draama sekä viihdyttää ja herättää ajatuksia sukupolvelta toiselle periytyvistä ongelmista ja traumoista.

Viihdekirjailija Michael Taylor (Ryan Reynolds) on palaamassa sukujuhliin amerikkalaiseen pikkukaupunkiin. Painostavat lapsuusmuistot piinaavat häntä. Michaelin ja hänen kirjailijaisänsä Charlesin (Willem Dafoe) välit ovat edelleen tulehtuneet. Juhlat saavat synkemmän käänteen, kun Charles ja äiti-Lisa (Julia Roberts) joutuvat auto-onnettomuuteen. Michael majoittuu entiseen lapsuudenkotiinsa, jossa Lisan nuorempi sisko Jane (Emily Watson) nykyään asuu yhdessä perheensä kanssa. Vain hieman Michaelia vanhempi Jane-täti oli Michaelille tuki ja turva, kun lapsuudenperheessä elettiin ahdistavissa tunnelmissa. Jälleennäkemiset herättävät ristiriitaisia tunteita kaikissa, etenkin kun Michaelin ex-vaimo Kelly (Carrie-Ann Moss) saapuu paikalle. Myös Lisa-äidistä paljastuu uusia asioita.

Vanhempien odotuksia ja pettymyksiä, lasten traumoja, kasvukipuja ja rakkauden olemusta käsittelevä elokuva ei ole suurta taidetta, mutta taitavat näyttelijäsuoritukset pelastavat paljon. Etenkin Willem Dafoe tekee moniulotteisen roolin epätäydellisenä isänä. Sympaattinen elokuva muistuttaa, että joskus kaiken rikkominen voi eheyttää.

Mari Lindqvist

Marja Pyykkö: VUOSISADAN HÄÄT

Marja Pyykön (Kekkonen tulee, Yösyöttö) vuonna 2021 ensi-iltaan tullut ohjaus Vuosisadan häät jäi turhan vähälle huomiolle mahdollisesti pandemian vuoksi. Elokuva on kuitenkin etenkin Outi Mäenpään näyttelijätaitojen ihailijoille suorastaan herkkupala. Viimeksi vuonna 2007 Petri Kotwican Musta Jää-elokuvassa pääroolissa ollut ja tuolloin neljännen Jussi-patsaan saanut Mäenpää loistaa tässäkin roolissa odotetusti. Hän esittää niin ristiriitaista ja kiinnostavaa hahmoa, ettei se monelta onnistuisikaan.

56-vuotias, kuuluisa julkkispsykiatri Viima (Mäenpää) saa kutsun häntä reippaasti nuoremman exänsä Kari-Antin (Mikko Leppilampi) häihin. Viimalla ole seuralaista häihin eikä hän voi mielestään mennä exänsä häihin yksin. Niinpä hänen on äkkiä löydettävä kelvollinen seuralainen, ettei kukaan vain kuvittele hänen olevan yksinäinen ja onneton. Viima lähtee Helsingin yöhön metsästämään edustavaa avecia. Alkaa viinanhuuruinen matka baarista toiseen, tiedustelureissu eksien ja ystävienkin miesten luo, että löytyisi kelvollinen ehdokas juhlaseuraksi. Vaikka Viima osaa työssään neuvoa ihmissuhdepulmissa muita, oma henkinen hyvinvointi on retuperällä.

Koska päähenkilö Viima on kohelluksessaan ja itsekkyydessään, aggressiivisuudessaankin ristiriitainen hahmo, joka tekee arveluttavia tekoja, elokuva saattaa olla joillekin liikaa. Tällaista naishahmoa harvoin, jos koskaan nähdään elokuvissa. Myös sosiaalisen median valheellisuutta Vuosisadan häät käsittelee herkullisesti. Jokainen haluaa huomiota, ja etenkin somessa sitä voidaan saada valheellista kuvaa itsestään näyttäen ja esittäen. Paitsi komedia, elokuva on myös tragedia, joka kertoo paljon länsimaisen ihmisen ahdistuksesta ja statuksen merkityksestä. Absurdin tarinan pinnan alta löytyy syvyyttä.

Mari Lindqvist

Florian Zeller: ISÄ

Isä (The Father, 2020) on Anthony Hopkinsin tähdittämä draamaelokuva, joka perustuu ranskalaisen kirjailija-käsikirjoittaja-näytelmäkirjailija Florian Zellerin näytelmään La Père vuodelta 2014. Paljon palkintoja ja ehdokkuuksia rohmunnut elokuva sai muun muassa parhaan sovitetun käsikirjoituksen Oscarin (Christopher Hampton ohjaaja Zellerin kanssa) ja pääosa-Oscarin täysin ansiosta (loistava Hopkins).

Anthony (Hopkins) on 81-vuotias Lontoossa asuva entinen insinööri, jonka elämä on pikkuhiljaa lipunut käsittämättömäksi. Hyvää tarkoittava, isäänsä rakastava tytär Anne (upea Olivia Colman) palkkaa isänsä avuksi uudestaan ja uudestaan hoitajia, joille tämä näyttää saman tien ovea. Anthony ei apua tarvitse epäilyttäviltä kotiin tunkeutujilta. Mutta miksi Annen kasvot näyttävät välillä aivan vierailta ja asunto, jossa hän asuu, on muuttunut, huonekalut ja huoneet ovat erilaiset kuin ennen? Kuka on vieras mies Anthonyn, vai onko se sittenkin Annen, asunnossa? Ja onko Anne muuttamassa Pariisiin vai onko kyseessä joku ihan muu henkilö? Kuka varastaa aina rannekellon, vaikka Anthony on mielestään piilottanut sen hyvään paikkaan? Paikkaan, jota hän ei tosin muista. Anthonyn dementia tekee hänen elämästään kauhuelokuvaa, jonka todellisuudesta katsojakaan ei pääse takuuseen, vaan vajoaa samaan hämmentävään maailmaan harhailemaan.

Isä (2020) on kenties paras elokuva, joka dementiasta on tehty. Tämä johtuu ennen kaikkea näkökulmasta. Elokuva näyttää maailman dementikon silmin ja saa katsojan pelkäämään omia päänsisäisiä todellisuuksiaan. Elokuvasta tulee surullinen, mutta myös puhdistunut mieli: keitä me oikeastaan olemme ja missä maailmassa me elämmekään? Kun vanhus muuttuu jälleen lapseksi, onko se sen epätodempi maailma kuin missä nuoret ja keski-ikäiset elävät? Zellerin ohjaama Isä pistää ajatukset uusiksi.

Mari Lindqvist

Phyllida Lloyd: SAMA NAINEN

Brittiohjaaja Phyllida Lloyd ohjasi vuonna 2008 huippusuositun Mamma Mia! –musikaalin, mutta osaa tehdä myös muutakin kuin viihdettä. 2011 valkokankaalle tuli Margaret Thatcheria kuvannut Rautarouva ja viime vuonna ilmestyi Irlannissa kuvattu Sama nainen (Herself, 2021), joka kertoo kotiväkivallasta ja äidin taistelusta paremman elämän puolesta. Käsikirjoituksesta yhdessä Malcolm Campbellin kanssa vastaa elokuvan pääosassa loistava Clare Dunne.

Nuori perheenäiti Sandra Kelly (Clare Dunne) pakenee kahden pienen tyttärensä kanssa väkivaltaista aviomiestään Garya (Ian Lloyd Anderson). Sandra ja tytöt sijoitetaan asumaan hotelliin, ja Sandra tekee kahta työtä saadakseen rahat riittämään ja päästäkseen omilleen. Lapset tapaavat edelleen isäänsä isovanhempien luona. Sandra saa nettiä selatessaan ajatuksen oman pienen talon rakentamisesta, koska asuntojonot ovat pitkät, eikä hotellista tunnu olevan pääsyä pois. Kaikkien mielestä hullu idea alkaa yhtäkkiä näyttää toteutuskelpoiselta, kun Sandran työnantaja, lääkäri Peggy (Harriet Walter) lupaa luovuttaa osan isosta tontistaan ja lainata rahat rakentamiseen. Kaiken yllä leijuu kuitenkin tumma pilvi, koska hanke on salattava arvaamattomalta Garylta ja toistaiseksi myös viranomaisilta.

Sama nainen (2021) on arkisen lempeästi kuvattu tarina sinnikkyydestä, yhteisöllisyydestä ja yhteistyöstä. Siinä pureudutaan tiukasti myös Irlannin asuntokriisiin ja sen vaikutuksiin yksilön näkökulmasta. Jokainen henkilö on kuvattu ja näytelty moniulotteisesti ja ymmärtäen. Ihmiset ovat myös olosuhteiden uhreja, eivät pelkästään omien valintojensa summia. Silti unelma paremmasta huomisesta ja omasta itsenäisyydestä säilyy. Elokuvan nähtyä on pakko ajatella: toivoa on näkyvissä, jos ihmiset uskaltavat ja jaksavat puhaltaa yhteen hiileen.

Mari Lindqvist

Armando Iannucci: DAVID COPPERFIELDIN ELÄMÄ JA TEOT

Armando Iannuccin ohjaama David Copperfieldin elämä ja teot (The Personal History of David Copperfield, 2020) perustuu Charles Dickensin 700-sivuiseen klassikkoteokseen ja kertoo omalla tavallaan päivitetyn version hahmosta, joka on esiintynyt jo liki 20 kertaa eri elokuvissa, tv-sarjoissa ja radiokuunnelmissa. Kaksituntinen elokuva onkin värikäs, seikkailullinen ylistys mielikuvituksen voimalle ja kielelle kuten myös romaani, johon elokuva perustuu. Iannucci on tehnyt slapstickia ja toimintakomediaa pursuavan käsikirjoituksen yhdessä Simon Blackwellin kanssa.

David Copperfield (Dev Patel) tulee elokuvan alussa katsomaan omaa syntymäänsä aikuisena. Sitten sukelletaan Copperfieldin lapsuuteen ja seurataan Copperfieldin elämän ja uran tragikoomisia myötä- ja vastoinkäymisiä. Ilkeän isäpuolensa hakkaama David lähetetään töihin Murdstonen pullotustehtaan Lontooseen, missä hän majoittuu Micawber-perheen luo, jota velkojat jahtaavat. Äidin kuoltua hän päätyy omalaatuisen tätinsä, Betseyin (Tilda Swinton) hoiviin. Tädin myötä David tutustuu ääniä kuulevaan herra Dickiin (Hugh Laurie), hyväntahtoiseen, mutta alkoholisoituneeseen herra Wickfieldiin (Benedict Wong), outoon hyypiöön Uriah Heepiin ( Ben Whishaw) ja lopulta päätyy yhteen suuren rakkautensa Noran (Morfydd Clark) kanssa.

Kerronta etenee mielenkiintoisesti, kun kertojaääni tai muut henkilöt muuttavat tarinan suuntaa kommentoimalla tai puuttumalla tapahtumien kulkuun. Esimerkiksi Nora ilmoittaa jossain vaiheessa tarinaa, ettei sovikaan tähän kertomukseen ja käskee Davidin kirjoittaa hänet ulos käsikirjoituksesta. Niinpä Nora katoaa. Elokuvassa toteutetaan myös kiinnostavasti värisokeaa roolittamista. Esimerkiksi päähenkilöä esittävä Dev Patel on intialaistaustainen. Ehkä ohjaaja onkin halunnut elokuvaan myös maahanmuuttajien selviytymistarinan, johon kielen opettelu ja erilaiset traagisetkin elämänkohtalot sopivat yllättävän hyvin. Yhtä kaikki Charles Dickensin kirjan henki on säilynyt: mielikuvituksella ja kekseliäisyydellä ei ole rajoja, kun eletään tarinoiden maailmassa.

Mari Lindqvist

Bille August: YÖJUNA LISSABONIIN

Ruotsalainen Bille August ohjasi vuonna 2013 tunnelmallisen ja viipyilevän, mutta ilmestyessään vähemmälle huomiolle jääneen, Pascal Mercierin romaaniin perustuvan Yöjuna Lissaboniin-elokuvan. Elokuvan tapahtumat eivät sijoitu kuitenkaan junaan, kuten ehkä olettaisi, vaan Lissaboniin ja sen lähiympäristöön. Aina karismaattisen ja vetoavan Jeremy Ironsin tähdittämä elokuva on myös rakkaudentunnustus kirjallisuudelle ja elämän sattumanvaraisuudelle.

Sveitsin Bernissä asuva äidinkielen opettaja Raimund Gregorius (Jeremy Irons) pelastaa portugalilaisen nuoren naisen (Martina Gedeck) itsemurhalta ja lähtee selvittämään tämän henkilöllisyyttä apunaan vain salaperäisen portugalilaiskirjailijan kirjoittama kirja – ja junalippu Sveitsistä Lissaboniin. Matka Portugaliin ja tuntemattoman kirjailijan elämään antaa hänelle mahdollisuuden arvioida menneisyytensä uudelleen ja miettimään mikä hän oikeastaan haluaakaan.

Ironsin lisäksi elokuvassa loistavat vanhat konkarit Christopher Lee, Charlotte Rambling, Bruno Ganz ja Lena Olin sekä nuoremmat tähdet Melanie Laurent ja Jack Huston. Yhteiskunnallisuus ja moraalikysymykset nousevat elokuvassa keskiöön ja Portugalin lähihistoriaa käydään läpi vastarantaliikkeen ja diktatuurin vuosien läpi kirjailijan vaiheiden kautta. Parasta Yöjuna Lissaboniin-elokuvassa on kuitenkin sen vanhanaikainen charmi. August on jälleen osannut ohjauksellaan tuoda elämän mysteerin ja sattuman merkityksen kauniisti esiin. Jokaisen elämä on ainutlaatuinen ja joskus vain kannattaa toimia hetken mielijohteesta, lähteä kesken työpäivän vaikka junalla Lissaboniin.

Mari Lindqvist

Jay Gammill: RAKKAUTTA ETSIMÄSSÄ

Jay Gammill on ohjannut vuonna 2012 kiinnostavan pienen indie-elokuvan, jossa on taitavia näyttelijäsuorituksia ja epäsovinnaisia henkilöhahmoja. Rakkautta etsimässä (Free Samples) kertoo Jillianista, joka on ajelehtija jonkinlaisessa välitilassa. Hän on lopettanut kesken lakiopintonsa ja toimii baarimikkona baarissa, joka on täynnä hänen kaltaisiaan etsijöitä. Jim Beggarly on käsikirjoittanut realistisen oloisen draaman, joka ilmestyessään jäi turhan vähälle huomiolle.

Parikymppisen Jillianin (Jess Weixler) elämä on Los Angelesissa lähinnä biletystä ja työtä baarissa.  Lakiopinnot ovat jäähyllä, eikä taiteilijana olo oikein suju lahjojen puutteen vuoksi. Poikaystävän kanssakin ollaan määrittelemättömällä tauolla. Eräänä kuumana kesäpäivänä Jillian päätyy kovassa krapulassa tuuraamaan ystäväänsä jäätelöauton myyjänä, eikä mikään ole sen jälkeen kuin ennen. Omituiset asiakkaat seuraavat toisiaan ja myös tuttuja kasvoja tulee yllättäen jäätelöä ostamaan. Jillianilla alkaa hahmottua, mitä hän elämältään haluaa ison, höyryävän kahvimukin lisäksi.

Weislerin roolisuoritus kannattelee elokuvaa. Hän osaa pienieleisesti tuoda esiin tavallisen, älykkään, mutta elämässä eksyksissä olevan nuoren naisen olemuksen. Ilahduttava yllätys on myös suuren tähden, Tippi Hedrenin (Linnut, Marnie) itseironinen sivurooli. Mieshahmot jäävät sivurooliin, mikä on miesohjaajalta kiinnostava valinta. Tällaisia elokuvia kutsutaan ansiosta löydöiksi.  Harmillista, että elokuva on jäänyt ohjaajan ainoaksi taidonnäytteeksi.

Mari Lindqvist

Christian Petzold: UNDINE – AALLOTAR

Saksalaisen ohjaajan Christian Petzoldin Undine – aallotar (2020) on kiinnostava, muinaisen vedenhengen myyttiin perustuva taide-elokuva. Edellisissäkin ohjauksissa (Phoenix, 2014, Transit, 2018) eletään omissa sfääreissä, mutta nyt ollaan kenties astetta syvemmällä tarumaailmassa. Paula Beer on jälleen sopivan mystinen pääroolissaan, miesten jäädessä ehkä tarkoituksellakin hänen varjoonsa. Elokuva tuo hyvällä tavalla mieleen 60-80-lukujen taide-elokuvat, joissa arkiset lapsiperhe- tai toimeentulohuolet loistavat poissaolollaan ja joissa ehditään miettiä ja havainnoida ympäristön taianomaisia merkkejä ja tilanteita.

Tarina alkaa berliiniläisestä kahvilasta, jossa Undinen (Beer) poikaystävä (Jacob Matschenz) ilmoittaa jättävänsä hänet. Undinen sydän särkyy, mutta kohtalo tuo hänen eteensä komean ammattisukeltajan Christophin (Franz Rogowski) melkein saman tien, ikään kuin meren uumenista, akvaarion särkyessä. Undine ja sukeltaja rakastuvat, mutta Undinen on vielä toteutettava vielä vedenhengen myyttiin perustuva kosto, muuten hän ei olisi merikeiju.

Fyysisesti täysin realistisen näköisissä puitteissa tapahtuva Undine on elokuva, joka ei avaudu varmasti täysin kenellekään. Monta kysymystä jää auki ja teos vaatii vähintään toisen katselukerran. Veden elementin monipuolinen käsittely, taitavat näyttelijäsuoritukset, valloittava Berliini vetävät kuitenkin puoleensa, ymmärsi elokuvasta kuinka vähän tahansa. Kuka sanoo, että kerronnan aina pitäisi olla mysteerien ratkaisemista?

Mari Lindqvist

Julie Taymor: FRIDA

Julie Taymorin elokuva Frida (2002) perustuu Hayden Herreran Frida Kahlo -elämäkertaan ja on värikäs ja sykähdyttävä katsomiskokemus. Pääosaa esittävä Salma Hayek on sen itseoikeutettu keskus ja elokuvan onnistumisen syy. Värikylläisessä, loistavien musiikkivalintojen täyttämässä elokuvassa on myös puutteensa, mutta niitä voi katsoa läpi sormien elämänkertaelokuvan tarinaan tempautuessa.

20-luvun Meksikossa Frida Kahlo (Salma Hayek) elää huoletonta nuoren naisen elämää taiteilijaisänsä silmäteränä, rakastavine perheineen, poikaystävineen ja villeine harrastuksineen. Eräänä päivänä hän kuitenkin joutuu onnettomuuteen, joka mullistaa elämän. Frida joutuu kipsiin ja menettää kävelykykynsä pitkäksi aikaa. Tuskalliset fyysiset kivut ja henkinen paine aiheuttavat sen, että Frida alkaa maalata. Kun hän päättää kysyä mielipidettä maalaamistaan tauluista tunnetulta vasemmistotaiteilijalta, naistenmiehenä tiedetyltä Diego Riveralta (Alfred Molina), moni arvaa kuinka Fridan käy. Sitä he eivät kuitenkaan osaa aavistaa, että pariskunta päätyy naimisiin ja Fridan loppuelämän kestävään liittoon ylä- ja alamäkineen. Frida löytää vuosien varrella taiteilijuuden ytimen itsestään ja maalaa unohtumattomat teoksensa. Yhtä intensiivistä kuin maalauksensa on Fridan kivun ja rakkauden huuman täyttämä oman näköinen elämä mies- ja naissuhteineen, luomisen tuskineen ja vaikeine valintoineen.

Animoidut pätkät, joissa yhdistyvät Kahlon taideteokset ja elämän käännekohdat on tehty taiten ja huumorilla ja sopivat hyvin juuri tämän taiteilijan elämänkertaelokuvaan. Toisaalta elokuva painottuu harmillisesti liikaa Kahlon ja Riveran suhteeseen ja jättää taiteilijan luomiskamppailut ja sisäiset demonit sivuun. Myös fyysiset kivut ja sairauden määräävä elämä ohitetaan turhan kevyesti. Hayekin vahva tulkinta kuitenkin tuo Kahlon perimmäisen olemuksen ja taiteen tarkoituksen esiin niin. että puutteet on helppo antaa anteeksi. Täydennystä Kahlon taiteen tuntemiseen ja henkilön elämänvaiheisiin pääsee kuitenkin hakemaan kirjoista ja tutustumalla teoksiin. Siihen 2002 valmistunut Frida antaa monelle varmasti vahvan kimmokkeen.

Mari Lindqvist

John Hyams: ALONE

Yhdysvaltalainen John Hyams ohjasi vuonna 2020 trillerin Alone, joka pohjautuu ruotsalaisen Mattias Olssonin jo hänen kotimaassaan filmattuun käsikirjoitukseen. Kyseessä on yksinkertainen, mutta sydämentykytyksiä tuottava selviytymisjännäri, jossa Jules Willcox on vakuuttava surun murtamana leskenä, joka venyy kuitenkin sisukkuudellaan ja lopulta myös raivokkuudellaan vaikuttavaan loppumittelöön.

Jessica (Willcox) on tullut vähän aikaa sitten leskeksi ja lähtee kaupungista surunsa takia. Matkansa aikana hän huomaa yhä useammin kohtaavansa saman auton ja miehen kalapuikkoviiksineen (Marc Menchaca). Aluksi Jessica epäilee omaa mielenterveyttään, mutta jossain vaiheessa seuraamisesta ja kiusanteosta ei enää ole epäilystäkään. Yhtäkkiä kyse onkin selviytymisestä hengissä keskellä synkkää metsätaivalta. Mies ei ole ensimmäistä kertaa asialla, vaan kyse on kaksoiselämää elävästä sarjamurhaajasta.

Marc Menchacan tahallisesti ylinäytelty ”peruspertti” herättää katsojassa jopa hieman hymyilyä kaiken kauhun keskellä. Hän ja Willcox ovatkin lähes ainoat elokuvassa näkyvät henkilöt, muiden olennaisten hahmojen toimiessa vain ääninä puhelimessa.  Jessica on kirjaimellisesti yksin pahaa vastaan. Tyylikkäästi kuvattu ja tehokkaasti leikattu Alone ei esittele mitään uutta omassa genressään, mutta toimii mainiosti jännitysviihteenä.

Mari Lindqvist

Steven Spielberg: WEST SIDE STORY

Ohjaajalegenda Steven Spielberg on yllättäen tarttunut kaikkien aikojen suositumman musikaalin päivittämiseen vuonna 2021. Näytelmäkirjailija Arthur Laurentsin, säveltäjä Leonard Bernsteinin ja sanoittaja Stephen Sondheimin West Side Story ei luulisi uutta versiota kaipaavan, mutta Spielbergin tietäen ei tästä yhdistelmästä suttakaan voi mitenkään tulla. Nykyaikaan viittauksiakin löytyy rasismista, eriarvoisuudesta ja transseksuaalisuudesta alkaen. Mukana tiimissä ovat olleet vanhat tutut kuvaaja Janusz Kaminski, leikkaaja Michael Kahn ja käsikirjoittaja Tony Kushner.

Capuletin ja Montagun sukujen tilalla uusintafilmatisoinnissa ovat valkoihoisten Jetsien ja puertoricolaisten Sharksien katujengit. Rakastavaiset niiden välillä ovat puolalaissyntyinen Tony (Ansel Elgort) ja puertoricolainen Maria (Rachel Zengler). Käsikirjoittaja Kushner on myös tuonut tarinaan traagisuutta; jengit taistelevat alueesta, joka aiotaan purkaa eli tappavat toisiaan turhan takia. Tony työskentelee pienessä puodissa, jonka pitäjän roolissa on vuoden 1961 West Side Story-versiossa Anitaa, Marian veljen tyttöystävää näytellyt Rita Moreno, 89.

Puvustus ja lavastus on yli kaksi ja puoli tuntia pitkässä elokuvassa tehty loisteliaasti ja yksityiskohtia myöten. Elgort ja Zangler onnistuvat erinomaisesti rooleissaan, jälkimmäisen ollessa vieläpä ensikertalainen. Molemmat myös laulavat oikeasti päinvastoin kuin Richard Beymer ja Natalie Wood 60 vuotta sitten. Rita Moreno on silti elokuvan sielu ja linkittää elokuvat koskettavasti toisiinsa. Myös puertoricolaisia nuoria esittävät nyt latinalaisamerikkalaiset näyttelijät. Pitkän elokuvan loppuessa ei enää voi kyseenalaistaa, etteikö West Side Storya olisi voinut uudelleen filmatisoida. Tällä elokuvalla on edelleen sanottavaa ja sen lauluissa edelleen laulettavaa.

Mari Lindqvist

Bong Joon-ho: MOTHER

Neljällä Oscarilla palkitun Parasiten (2019) ohjaajan, korealaisen Bong Joon-hon vanhempiakin teoksia on tuotu nyt esille ja jopa teatterilevitykseen. Ja mikäpä on tuodessa, kun etenkin 2009 ensi-iltansa saanut Mother on vertaansa vailla oleva perhedraama ja omalaatuinen rikostrilleri. Elokuva on räätälöity Koreassa tv-töistään tunnetulle ja fanitetulle Kim Hye-jalle. Nainen onkin roolissaan uskomaton ja hänet on aikoinaan palkittu Los Angelesissa kriitikoiden toimesta vuoden parhaaksi naisnäyttelijäksi.  Kim Hye-ja osallistui myös elokuvan käsikirjoituksen tekoon.

Yksinhuoltajaäiti (Kim Hye-ja) myy puodissaan mausteita ja yrttejä sekä tekee laittomasti akupunktiohoitoja. Hänen poikansa Do-joon (Bin Won) on 27-vuotias älyllisesti lapsen tasolle jäänyt, rikoksiin ja kolttosiin helposti johdateltava ja äidistään monin tavoin riippuvainen nuori mies. Kun autiotalosta löydetään kuolleena nuori nainen, murhasta epäilllään Do-joonia. Äiti ei halua uskoa poikansa syyllisyyteen ja tekee kaikkensa poikansa syyttömyyden toteen näyttämiseksi ryhtyen omatoimiseksi salapoliisiksi. Viranomaiset saavat kuitenkin kiristettyä pojalta tunnustuksen. Vaan mitä kaikkea pojan ja äidin välillä onkaan ja minkälaisiin tekoihin he kykenevät yhdessä tai erikseen?

Bong on taiturimainen henkilöohjaaja ja myös kuvaus on viimeisen päälle harkittua. Laajan kuvasuhteen takia katsoja on kuin sivustaseuraaja ja samassa tilanteessa kuin elokuvan henkilöt, tulevasta tietämättömiä. Jokainen henkilö on omalla tavallaan vinksahtanut ja heidän sisäiset tuntemuksensa ujuttautuvat katsojan ihon alle. Äidin tuskasta ja huolesta ei ole epäselvyyttä eikä myöskään siitä, että tämä on valmis tekemään mitä vain pelastaakseen poikansa.

Mari Lindqvist

Edgar Wright: LAST NIGHT IN SOHO

Omaperäisiä toimintaelokuvia, kuten Baby Driver, aiemmin ohjannut Edgar Wright siirtyi vuonna 2021 onnistuneesti psykologiseen kauhuun. Last Night in Sohon on käsikirjoittanut Krysty Wilson-Cairns tuoden siihen tiukkaa naisnäkökulmaa. Elokuva sijoittuu osittain 1960-luvun Lontooseen, mutta nyt ei tarkastella tuota vuosikymmentä pelkästään nostalgian vaaleanpunaisten lasien läpi, vaan rinnastetaan nykyhetkeen. Lontoo oli tuolloin hyvinkin vaarallinen nuorelle, kauniille, esiintyjäksi tähtäävälle naiselle. Parhaimmillaan se toisaalta oli myös kupliva, iloinen ja rohkea, tyylikäs. Juuri sellainen, jonka elokuvan päähenkilö Eloise (Thomasin McKenzie) odottaakin sen olevan, matkatessaan uuteen opiskelukaupunkiinsa.

Nuori, 60-luvun musiikista ja muodista innostunut Eloise (McKenzie) lähtee maalta Cornwallista Lontooseen toteuttamaan unelmaansa ja opiskelemaan muotisuunnittelijaksi. Äitinsä seitsenvuotiaana menettänyt, omissaan maailmoissaan elelevä runotyttömäinen Eloise on ei sulaudu muiden opiskelijoiden joukkoon, vaan ahdistuu näiden pinnallisesta, bilettävästä maailmasta. Asuntolasta hän päättääkin suunnata omaan vuokra-asuntoon, Sohoon, iäkkään vuokraemännän, rouvan Collinssin (Diana Rigg) hoteisiin, saadakseen omaa rauhaa. Eloisella on kyky, joka saa hänet muihin maailmoihin. Kotona Cornwallissa hän näki kuolleen äitinsä kulkevan rinnallaan. Lontoossa hän siirtyy öisin nukkuessaan 60-luvun Sohoon, jossa seikkailee suunnilleen hänen ikäisensä nuori nainen Sandie (Anya Taylor-Joy). Eloise alkaa pärjätä Lontoossa ja löytää itseään, mutta öisin vetovoimaiselle tanssija-Sandielle alkaa käydä päinvastoin; hän joutuu hyväksikäytetyksi ja vaarallisiin piireihin, särkyy henkisesti. Tämän myötä Lontoo alkaa olla myös Eloiselle liikaa. Nykyhetki ja menneisyys sekoittuvat hänen päässään. Onko hänellä ja Sandiella ulospääsyä  vaarallisesta Sohon imusta?

Musta Kuningatar-sarjassa loistaneen Anya Taylor-Joyn säteily jatkuu myös Last Night in Soho-elokuvassa. Myös Thomasin McKenzie on mainio tuore kasvo. Jopa Polanskin Inhon mieleen tuovat nuoren naisen kauhukohtaukset ovat ahdistavuudessaan sitä luokkaa, että elokuvaa ei kaikkein herkemmille voi suositella. Ohjaaja Wright osaa elokuvaleikkauksen salat, kuten on jo aiemmin nähty. Käsikirjoitus on mielipuolisuudessaan toimiva, kun se on osattu ohjata tarkoin. Visuaalisesti elokuva on myös värien ja tyylien ilotulitusta. Svengaava Lontoo on pelottavan kaunis ja kauniin pelottava!

Mari Lindqvist